Urheilu ja yhteiskunta – yksi- vai kaksisuuntainen vuorovaikutus?

 Pohdintaa urheilun kytköksistä yhteiskunnan poliittisiin ja taloudellisiin voimiin.

Urheilu haluttiin Suomessa suurimman osan 1900-lukua nähdä yhteiskunnan autonomisena osana, erillisenä saarekkeena, jossa pätivät eri lait kuin muussa yhteiskunnassa. Presidentti Kekkonen, vanha urheilumies ja -johtaja, totesi 1970-luvun alussa pitämässään puheessa, että urheilu käsitetään "omaksi todellisuudekseen, omine yhteiskunnasta riippumattomine, jostakin ylhäältä annettuine tai temmattuine määräyksineen ja sääntöineen". Nykyisin vallitsee konsensus siitä, että urheilu on osa yhteiskuntaa ja kuvastaa sitä, mutta ei vaikuta sen lainalaisuuksiin, ts. yhteiskunnallisia ilmiöitä ei voi selittää urheilulla, mutta urheilua voi selittää yhteiskunnallisilla ilmiöillä. Kulkeeko vuorovaikutus kuitenkin aina vain yhteen suuntaan?

Moderni kilpaurheilu on koko olemassa olonsa ajan ollut houkutteleva kohde poliittisille ja taloudellisille toimijoille; se on tunteisiin vetoava kansanliike, joka yhdistää ihmisiä ikään ja taustaan katsomatta. Tämä on havaittu myös Suomessa. Urheilu oli mukana esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidentinvaalikampanjassa: Ahtisaaren vaalimainoksia nähtiin FC Oulun paidassa Veikkausliigassa kaudella 1993 ja  muun muassa Lahden jäähallin jäässä.

Ahtisaaren vaalimainos FC Oulun paidassa on erikoinen kuriositeetti, kuten itse seurakin, eikä sillä varmaankaan ollut isoa merkitystä Ahtisaaren onnistuneessa vaalikampanjassa. Monessa Euroopan maassa jalkapallo on kuitenkin ollut huomattavasti tärkeämmässä roolissa vaalikampanjoinnissa. Italiassa poliitikot Benito Mussolinista alkaen ovat käyttäneet jalkapalloa poliittisen vaikutusvallan hankkimiseen ja säilyttämiseen. Silvio Berlusconin esimerkki on kuvaavin. Berlusconi on taustaltaan keskiluokkaisen perheen vesa, joka 1980-luvun alkuun mennessä oli noussut yhdeksi Italian rikkaimmista miehistä mediayhtiönsä Mediasetin avulla. Upporikkaalla mediamogulilla ei kuitenkaan ollut politiikassa valtaa, ennen kuin hän alkoi tavoitella sitä jalkapallon avulla.

Vuonna 1986 Berlusconi osti perinteikkään mutta vararikon partaalla olleen AC Milanin. Berlusconin puheenjohtajakaudella Rossoneri palasi nopeasti eurooppalaiseen jalkapalloeliittiin voittamalla 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Mestarien liigan ja sitä edeltäneen Euroopan cupin kolme kertaa. Eteneminen oli yhtä nopeaa poliittisella rintamalla. Joulukuussa 1993 Berlusconi perusti jalkapallon faniryhmältä kuulostavan Forza Italia -puolueen. Jalkapallon maailmanselitys -kirjan kirjoittajan Franklin Foerin mukaan Berlusconin mainostoimisto muodosti Forza Italian suoraan AC Milanin kannattajista muuttamalla Milanin paikalliset faniklubit poliittisiksi, osaksi uutta puoluetta. Jalkapalloretoriikkaa ahkerasti puheissaan viljellyt Berlusconi lakeijoineen teki Milanista spektaakkelin, jonka kautta hänen poliittiset lupauksensa saivat uskottavuutta: jos hän teki sen Milanille, miksi ei myös Italialle, moni ajatteli. Forza Italia järjesti italialaisen jytkyn voittamalla vaalit keväällä 1994 vain kuukausia sen jälkeen kun puolue oli perustettu. Berlusconin voitto oli lopulta täydellinen sekä jalkapallossa että politiikassa: hänet valittiin Italian pääministeriksi, ja toukokuussa Milan voitti Mestarien liigan loppuottelussa Barcelonan näytöstyyliin 4-0.

Berlusconi Forza Italian puoluekokouksessa 1990-luvulla. Kuva: Wikimedia Commons

Berlusconi ymmärsi, että urheilusijoitukset voivat realisoitua poliittisina voittoina, vaikka taloudellisesti toiminta olisi tappiollista. Myöhemmin strategian on kerrottu olleen tietoisesti suunniteltu ajatusmallilla ”ainoa asia mikä italialaisia yhdistää, on jalkapallo”. Mikä olisikaan vaikeina taloudellisina aikoina operoivalle, retorisesti taitavalle populistipoliitikolle parempi keino kansansuosion kalasteluun kuin urheilu?

Berlusconi on jatkanut samalla linjalla tähän päivään saakka: hän on muun muassa kertonut ostaneensa italialaishyökkääjä Mario Balotellin AC Milaniin saadakseen tulevissa vaaleissa lisää kannatusta. Samasta syystä seuraikonit Andrei Shevchenko ja Kaka myytiin aikoinaan vasta vaalien jälkeen. Jalkapallolla ei luonnollisesti voi selittää kaikkea Berlusconin asemasta. Mutta ainakin ajatuksena voi heittää, että onko vain sattumaa, että samaan aikaan kun Berlusconi erotetaan Italian parlamentista, AC Milanilla on meneillään lähihistoriansa heikoin jakso sekä Italian että Euroopan kentillä.

Urheilun ja yhteiskunnan yhteyksiä on syytä tarkastella myös taloudelliselta puolelta. Urheilun taloudellinen potentiaali ymmärrettiin jo 1800-luvulla, ja se on siitä lähtien ollut taloudellista menestystä etsivälle kiinnostava kohde. Liike-yritykset sijoittavat urheiluun saadakseen näkyvyyttä ja parantaakseen tuotteidensa myyntiä, rikollisjärjestöt puolestaan pestäkseen rahaa laillisella liiketoiminnalla ja ansaitakseen lisää rahaa laittomalla, josta erityisesti kansainvälinen sopupelibisnes on viime aikoina noussut esiin. Tällaisella toiminnalla on aina yhteiskunnallisia implikaatioita: raha ei katoa urheiluun, vaan palatessaan korkojen kera takaisin sijoittajilleen vaikuttaa heidän toimintaansa, oli kyse laillisesta yrityksestä tai laittomasta järjestöstä.

Urheilun kannalta sekä poliittisten että varsinkin taloudellisten toimijoiden kiinnostus on elinehto. Ammattilaisurheilu on kallista: julkisilla varoilla luodaan ammattilaisuuden puitteet, mutta sen rahoittamiseen vaaditaan runsaasti rahaa yksityiseltä sektorilta. Vuorovaikutteisuus ei tässä suhteessa tarkoita tasaveroisuutta. Urheilu tarvitsee liike-elämää enemmän kuin liike-elämä urheilua, koska julkisista varoista ei – ainakaan Suomessa – tueta taloudelliseen voittoon tähtäävää ammattilaisurheilua, kuten todetaan opetusministeriönkin nettisivuilla. Yksittäisille urheilijoille myönnettävät apurahat tai muut veikkausvoittovaroista myönnettävät tuet eivät riitä ammattilaisuuteen perustuvan järjestelmän pyörittämiseen, varsinkaan joukkueurheilussa.

On kiinnostavaa, että muualla maailmassa ajattelutapa julkisen sektorin ja ammattilaisurheilun suhteesta on toinen. Moni valtio tukee urheilua paitsi saavuttakseen urheilumenestystä, myös liikeyritysten tapaan taloudellisten voittojen toivossa. Tästä saatiin esimerkki Suomessakin hiljattain julkistetun Turkin ja jääkiekkoseura Jokerien välisen sponsorisopimuksen myötä. Turkki ei ole ensimmäinen maa, joka investoi urheiluun turismin edistämiseksi: tällä kaudella espanjalaisen Atlético Madridin paitoja on koristanut paraatipaikalla Azerbaijan Land of Fire -logo. Atléticon ja Azerbaidzhanin sopimus tuottaa Atléticolle 12 miljoonaa euroa vuodessa. Vastaava sopimus on olemassa myös Malesian ja Englannin Valioliigassa pelaavan Cardiff Cityn välillä.

Arda Turan Atléticon paidassa 2013. Kuva: Wikimedia Commons

Suomen jääkiekkomarkkinoiden vetovoima ulkomailla ei ole yllätys, sillä jääkiekkoseurojen ja poliittisten ja taloudellisten toimijoiden välisiä liittoja on Suomessa solmittu jo pitkään, ja moni niistä on osoittautunut kummallekin osapuolelle hyödyllisiksi. Toimivan ammattilaisuuteen perustuvan jääkiekkoliigan puitteet rakennettiin näiden suhteiden turvin jo 1970-luvulla. Pääasiassa välinefirmoilta saatu yksityinen raha antoi mahdollisuuden maksaa pelaajille palkkaa; vastineeksi pelaajien oli esiinnyttävä firmojen mannekiineina, mikä synnytti urheilun viihdejulkisuuden ja tuotteisti jääkiekon ensimmäisenä urheilulajina Suomessa. Kunnallispolititiikkaan suuntautunut lobbaus puolestaan oli niin tehokasta, että seurauksena Suomen voi sanoa täyttyneen jäähalleilla -70-luvun aikana. Jääkiekko ei noussut Suomen suosituimmaksi urheilulajiksi ilmaston, suomalaiskansallisen luonteen tai edes kansainvälisen menestyksen vuoksi vaan siksi, että ammattilaisurheilun raha- ja olosuhdekysymykset ratkaistiin jääkiekossa muita lajeja ennen.

Jääkiekko on siis kiistatta hyötynyt liike-elämästä ja politiikasta, mutta mitä yritykset ja poliitikot ovat saaneet? Voisi olla kiintoisa tutkimuskohde selvittää yritysten urheiluinvestointien tuottoja 1900-luvun jälkipuoliskon teollistuvassa ja kaupungistuvassa Suomessa. Ainakin Koffin ja Karjalan brändääminen jääkiekko-oluiksi lienee ollut Sinebrychoffille ja Hartwallille vuosien saatossa hyvin tuottoisaa. Puoluepolitiikan osalta varsinkin kokoomuksen ja jääkiekon yhteydet ovat kiinnostavia. Ei ole sattumaa, että useimmat menestyneimmistä jääkiekkoilijoista ja jääkiekkojohtajista ovat puoluetaustaltaan kokoomuslaisia.

Urheilu sisältää mahdollisuuksia sekä politiikalle että taloudelle, mutta urheilutuote on nähtävä houkuttelevana, jotta siihen halutaan sijoittaa. Suomalaisen jalkapallon osalta on helppo sanoa, että tuote ei ainakaan vielä ole kunnossa. Onkin kysyttävä, olisivatko mielikuvat pääsarjajalkapallostamme nyt toisenlaisia, jos suomalainen jalkapalloväki olisi ymmärtänyt, hyväksynyt ja omaksunut ammattilaisuuden periaatteet jo 1960-luvulla, kun laji oli Suomessa vahvassa nosteessa.

Urheilukirjoittajan identiteetit

Prologina blogin uudelle tulemiselle pohdin urheilukirjoittamisen luonnetta. Mitä vaaroja fanittaminen sisältää tutkijalle?

Olen jakautunut urheilupersoona. Kun kirjoitan urheilusta, joudun ottamaan huomioon, että kirjoituksissani voin ammentaa kaikista persoonani urheiluaspekteista: urheiluhistorian tutkijasta, jalkapalloasiantuntijasta, urheilufanista ja liikkujasta. Ei ole merkityksetöntä, minkä roolin näistä valitsee ja mitkä muut työntää taka-alalle.

Oma tausta ja mielipiteet vaikuttavat jokaisen tekstin sisältöön ja näkökulmaan, joten niistä kannattaa olla tietoinen. Tutkija ei voi lähestyä urheilua fanina, koska faniuden tunnepitoisuus ja värittyneisyys johtavat tulkintoihin, joissa objektiivisuuden tavoitteesta on jääty kauas. Fanius kuuluu urheiluun, eikä siitä ole tutkijallekaan haittaa – kaikkihan tutkivat niitä aiheita, joista ovat kiinnostuneita – mutta sen vaikutuksista on oltava tietoinen ja tunteitaan on pystyttävä hallitsemaan. Toisin kuin fani, tutkija ei ylistä eikä tuomitse; hän esittää tulkintoja ja selittää. Arvottaminen jää lukijan/kuulijan tehtäväksi.

Miten sitten erilaiset kosketuspinnat urheiluun vaikuttavat kirjoitusaiheisiin ja näkökulmiin? Ainakin historian alan tutkijan on tärkeää pystyä kontekstualisoimaan urheilu ja esittämään akateemisen tarkastelun kestäviä tulkintoja historiantutkimuksen kannalta merkittävistä urheiluilmiöistä. Suomessa on kirjoitettu liikaa urheiluhistoriikkejä, joissa on jääty kontekstittomaan, pintapuoliseen tasoon, eikä olla löydetty tai haluttukaan löytää urheilun ja yhteiskunnan välisiä yhteyksiä. Kirjoittajat ovat useimmiten olleet urheilutoimittajia ja/tai -faneja, joiden urheilunarratiivit edustavat samaa idealistista ”urheilun hyvää kertomusta”, johon koko urheilujulkisuus sotienjälkeisessä Suomessa perustui.

Näillä kirjoituksilla on oma arvonsa, mutta niiden runsaus merkitsee sitä, että akateemiselle urheiluhistoriantutkimukselle on tilausta ja tarvetta. Tilaa uusille tutkimuskohteille ja näkökulmille riittää. Itse pidän tärkeänä sitä, että akateemisissa teksteissä etsitään urheilun ja yhteiskunnan välisiä yhteyksiä – olivat ne sitten poliittisia, taloudellisia tai kulttuurisia. Historiantutkimuksen ja liikunnan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen periaatteiden käsitteiden ja näkökulmien soveltaminen urheiluun lisää ymmärrystämme menneisyydestä.

Tämän blogin tarkoituksena on pohtia omasta väitöstutkimuksestani ja laajemmin urheilusta heränneitä ajatuksia – oppia uutta kehittelemällä asioita kirjoituspöydällä. Kirjoitan sekä tutkijana että niin sanottuna jalkapalloasiantuntijana. Lähestymistavat eroavat siltä osin, että jalkapallosta kirjoitettaessa aiheet voivat olla myös pelin sisäisiä, esimerkiksi taktiikkaan tai johonkin joukkueeseen tai henkilöön liittyviä. Tämä ei sulje pois jalkapallon sitomista laajempaan kontekstiin tai jalkapallon historiasta esiin nousseiden aiheiden tai väitteiden käsittelyä, mutta tutkimuksellinen ote ei näissä kirjoituksissa välttämättä ole tarpeen.

Fanina tai liikkujana en tule kirjoittamaan. Fitness-blogiin ei ole kiinnostusta eikä edellytyksiä, ja fanina kirjoittaminen menee kanssa hieman ohi intressien, sillä niissä lähtökohta ei ole omien ajatusten kehittely vaan omista tunteista ammentaminen. Parhaimmat fanikirjoitukset ovat kielellisesti taitavia, jopa runollisia tekstejä, joita lukee ilokseen, vaikka niissä ei pohdittaisikaan urheilua sen syvällisemmin (ks. esim. nyt jo valitettavasti hiljentyneestä Sunday Olisehin äpärälapsi -blogista löytyvät kirjoitukset, varsinkin tämä). Valtaosa fanikirjoituksista koostuu kuitenkin tunnepitoisista, sisällöttömistä purkauksista, joihin parempia kanavia ovat Twitter, Facebook tai keskustelupalstat. Tällaisiinkaan kirjoituksiin en (yleensä) tunne tarvetta.

Dortmund – Malaga 3-2 (1-1) – taktinen analyysi

Välihyökkääjä-blogin ensimmäisessä otteluanalyysissä tarkastellaan Mestareiden liigan puolivälierien Dortmund-Málaga -otteluparin toista osaottelua taktisesta näkökulmasta.

Borussia Dortmund ja Málaga tarjoilivat huhtikuisena tiistai-iltana Signal Iduna Parkilla huikean spektaakkelin, jossa riittää pureskeltavaa myös taktisesti.

Otteluun lähdettiin maalittomasta asetelmasta, kun ensimmäinen osaottelu oli päättynyt 0-0. Malaga ryhmittyi otteluun hieman totutusta poikkeavalla muodostelmalla. Ryhmitys oli varsin selvä 4-4-2, jossa laitahyökkääjänä paremmin tunnettu Joaquín ja loukkaantumisista kärsinyt petomainen Júlio Babtista pelasivat kärkiparina. Yksi Euroopan jalkapallon tämän kauden komeetoista, Isco, aloitti vasemmalla laidalla.

Dortmundin kokoonpanossa ei ollut mainittavia yllätyksiä. Laidoilla aloittivat Marco Reus ja Jakub Błaszczykowski; työteliäs mutta teknisiltä taidoiltaan rajallinen Kevin Grosskreutz jäi penkille. Myös veteraani Sebastian Kehl ja loukkaantumisista kärsinyt Mats Hummels joutuivat tyytymään paikkaan vaihtopenkillä. Avauksessa Neven Subotićin rinnalla jatkoi romuluinen brassitoppari Felipe Santana.

Málaga tunnetaan hyökkäyssuuntaan aktiivisena joukkueena, mutta tähän otteluun andalusialaiset lähtivät selvästi passiivisella mentaliteetilla. Tavoitteena oli eliminoida Dortmundin vahvuudet ja tehdä tärkeä vierasmaali vastahyökkäyksestä. Tähän pyrittiin pitämällä joukkueen muoto tiiviinä ja melko kapeana ja tukkimalla kentän keskialue. Dortmundin pallollisesti vaarallisimmat miehet, Mario Götze ja Marco Reus, haluttiin pitää pelin ulkopuolella estämällä Dortmundin avauspeli.

Málaga onnistui tavoitteessaan lähes koko ensimmäisen puoliajan. Dortmund yritti sitkeästi pelata omaa peliään lyhyillä, maata pitkin nopeasti liikkuvilla syötöillä, mutta koska Málaga ei antanut siihen lainkaan tilaa omalla kenttäpuoliskollaan, joutuivat pelinavaamiskyvyiltään rajoittuneet Subotić ja Santana syöttelemään pääasiassa toisilleen. Ilkay Gündoğan laskeutui ajoittain topparien väliin auttamaan pelinrakentelussa, mutta tuloksetta: Gündoğanin syöttötarkkuudessa oli paljon parannettavaa, eikä keltaruskeiden pelirohkeus ja liike ollut muutenkaan Dortmundin pelityylin vaatimalla tasolla.

Myös syöttövalikoimaan olisi kaivattu monipuolisuutta. Pitkät ristipallot laitahyökkääjille tai Lewandowskille olisivat muuttaneet pelin painopistettä nopeasti ja rikkoneet Málagan muotoa, mutta joko niihin ei ollut rohkeutta ja osaamista, tai Jürgen Klopp oli ohjeistanut pelaajiaan pitäytymään lyhyissä syötöissä. Oli miten oli, Dortmund kaipasi ensimmäisellä puoliajalla Mats Hummelsia ja Nuri Şahinia, joista erityisesti Şahin hallitsee xabialonsomaiset puolenvaihdot parhaimmillaan mestarillisesti.

Manuel Pellegrinin taktiikka onnistui lähes täydellisesti ensimmäisellä puoliajalla. Málagan teräksinen keskiakseli kokeneiden Jérémy Toulalanin ja Martin Demichelisin johdolla piti Málagan muodon hyvin kasassa ja vei tilan ja ajan Dortmundin taitureilta. Puoliajan hahmona oli kuitenkin Joaquín: entisestä harhauttelevasta laitahyökkääjästä on iän myötä kasvanut monipuolinen hyökkäyspään pelaaja, joka pystyy pelaamaan kurinalaisesti aiempaa keskemmälläkin ja tuomaan oman panoksensa joukkueensa puolustuspeliin. Tekemässään avausmaalissa mies pelasi ensin hyvin yhteen keskelle nousseen Iscon kanssa, harhautti sitten yksinkertaisesti mutta tehokkaasti Marcel Schmelzerin täysin tilanteesta ulos ja sijoitti tarkasti heikommalla vasemmalla jalallaan alanurkkaan. Tilanne syntyi Felipe Santanan lyhyeksi jääneen puskun jälkeen.

Dortmundin tasoitusmaali syntyi myös henkilökohtaisen virheen jälkeen. Antunesin hölmön nousun ja pallonmenetyksen seurauksena Lukas Piszczek syötti pallon Mario Götzelle juuri sellaiseen tilanteeseen, jonka estämiseksi koko Malagan taktiikka oli luotu: Götzen nousu, Reusin upea takavasarajatko ja Lewandowskin kylmäpäinen viimeistely oli Dortmundia parhaimmillaan – ja tyypillisimmillään. Kenties Antunesin ratkaisussa näkyi hieman sekin, että peliin valmistautumisessa laitapakkien pallolliseen pelaamiseen ei juuri ollut kiinnitetty huomiota.

Toisella puoliajalla kaksi tendenssiä alkoi näkyä lähes välittömästi: Málagan kurinalainen muoto alkoi hajota, ja Dortmund otti käyttöön uuden lähestymistavan syöttöpeliinsä, jonka seurauksena topparien palloralleja nähtiin yhä vähemmän ja pitkiä, välillä summittaisiakin avauksia yhä enemmän. Pitkät pystysyötöt toimivatkin melko hyvin, sillä pallo jäi usein Dortmundille tai vähintään vaaralliselle sektorille kentän viimeiselle kolmannekselle. Lisäksi Mario Götze tuli aiempaa säännönmukaisemmin hakemaan palloa alhaalta, mikä terävöitti Dortmundin pelinrakentelua. Dortmundin hienoisesta piristymisestä huolimatta Neven Subotićin pallonmenetys näytti maksavan joukkueelle jatkopaikan, kun vaihdosta Dudan paikalle tullut Eliseu päätti Málagan vastahyökkäyksen siirtämällä pallon paitsiolta haiskahtaneessa tilanteessa läheltä maaliin.

Dortmundin keskikentän keskustassa pelanneet Ilkay Gündoğan ja Sven Bender vaelsivat varjojen mailla koko pelin. Gündogan ei pystynyt ottamaan tarpeeksi isoa pallollista roolia ja Benderin roolille oli vain vähän käyttöä: hänen osaamisensa on puolustus- ja katkomispelissä, mitä ei juuri tarvittu, sillä Málagan keskikentän puolustava Toulalan-Camacho -kaksikko ei juuri tehnyt nousuja pelin aikana. Klopp odotti yllättävän pitkään, ennen kuin 70. minuutilla vaihtoi Benderin Nuri Şahiniin, jonka osaamista olisi kaivattu jo aikaisemmin, vaikka Şahin ei täydessä pelikunnossa olekaan. Pian Şahinin peliin tulon jälkeen turkkilainen lähetti oikealle laidalle Piszczekille loistavan ristipallon tyhjään tilaan, jonka puolalaisjuoksukone lähetti matalana keskityksenä avopaikkaan Marco Reusille – jälleen tyypillistä BVB:tä, mitä tässä ottelussa nähtiin liian harvoin. Şahinin kanssa kentälle vaihdettiin myös hyökkääjä Julian Schieber, ja Dortmund siirtyi hyvin hyökkäävään ryhmitykseen, jossa Lewandowski pelasi hieman Schieberin alapuolella ja Reus ja Götze sisään leikkaavina laitapelaajina.

Malagan bussi ruostui lähes silmissä ottelun lopussa. Kurinalaisen pelitavan ongelmana on, että koko joukkueen on pystyttävä sitoutumaan siihen, ja keskittymisen on säilyttävä viimeiseen minuuttiin saakka. Málaga ei tähän pystynyt. Dortmund otti lopussa käyttöön maailman yleisimmän suunnitelma B:n, jossa isot miehet siirrettiin ylös ja heille alettiin pelata pitkää palloa. Tämä pelitapa on täysi vastakohta pelin alussa nähdylle pallon siirtelylle ja yleisesti Dortmundin pelityylille. Se on useimmissa tapauksissa myös tulokseton. Málagan henkinen romahdus Dortmundin paineen alla – mitä osaltaan tuki hornankattilan Signal Iduna Parkille luonut yleisö – oli kuitenkin nopea ja täydellinen. Muuten ei voi selittää sitä, että Dortmundin puolustajan lähettämä, vaarattomalta näyttävä pystypallo putoaa keskelle rangaistusaluetta täysin vartioimattoman Dortmund-pelaajan jalkaan, vaikka kaikki Málagan miehet ovat pallon alla. Tilanteesta syntyi Marco Reusin viimeistelemä 2-2 maali, jota pian seurasi Felipe Santanan maaliviivalta survoma voittomaali, ja peli oli ohi.

Loppu sisälsi sellaista draamaa, että varsinaisella taktiikalla kaikkea siitä ei voi selittää. On vaikea sanoa, kuinka paljon Pellegrini olisi voinut vaikuttaa ottelun loppuun. Málagan johtomaalin jälkeen Pellegrini teki kaksi vaihtoa: Roque Santa Cruz tuli kentälle Júlio Babtistan paikalle, ja nuori Portillo korvasi Joaquínin. Santa Cruzin vaihtoa voi pitää perusteltuna, sillä paraguaylainen pystyy pitämään palloa ylhäällä, mutta Portillon vaihtoa on vaikea ymmärtää. Diego Luganon pääpelivoimaa ja johtajuutta olisi viimeisillä minuuteilla Dortmundin paineen alla tarvittu huomattavasti enemmän kuin Portillon nopeita jalkoja. Lugano olisi saattanut olla juuri se pelaaja, joka olisi puskenut Marco Reusin tasoitusmaaliin johtaneen pitkän pallon pois rangaistusalueelta.

Huikea jalkapallo-ottelu päättyi Dortmundin 3-2 -voittoon. Taktisesta näkökulmasta ratkaisevaa oli se, että Dortmund kykeni lopulta tekemään variaatioita pelinrakenteluunsa, ja se, että Málagan kurinalainen ryhmitys ja henkinen kantti eivät kestäneet loppuun asti. Málagan Pellegrini voitti taktisen taistelun ensimmäisellä puoliajalla ja Dortmundin Klopp toisella – mutta vain jälkimmäinen ratkaisee.