Kirja-arvio: Jimmy Burns: Diego Maradona – maailman paras jalkapalloilija?

Jimmy Burns kirjoitti kirjan löytääksen vastauksen siihen, mikä Diego Maradona on miehiään. Nyt kirjan vuonna 2010 julkaistu toinen painos on tarjolla myös suomenkielisenä.

Jimmy Burnsin hiljattain suomennettu, mutta alkujaan jo vuonna 1996 julkaistu kirja argentiinalaisesta jalkapallolegendasta Diego Maradonasta osoittaa ainakin sen, että epäviralliset elämäkerrat ovat parhaita. Kirjaan ei ole saatu suostumusta päähenkilöltä itseltään, mikä ei ole ihme: harvat poikkeukset pois lukien Diego pitää toimittajia vihollisinaan, erityisesti jos he ovat englantilaisia toimittajia. Mielipide ei liene muuttunut tämän kirjan myötä.

Kuva: Wally Gobetz (Flicr)

Burnsin kirja perustuu Diegon lähipiiriin päässeiden – ja kirjan julkaisun jälkeen sieltä potkittujen – henkilöiden kertomuksiin, joiden kautta Burns luotaa Diegon jalkapallouraa ja persoonaa sekä tarkastelee tutkimuskohdettaan poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen linssin lävitse. Ylistävää kuvailua on tarjolla hyvin vähän; kriittistä tarkasteltua sitäkin enemmän. Suomennettu toinen painos eroaa ensimmäisestä ennen kaikkea alun ja lopun osalta: johdantoluvussa Burns käsittelee kirjan julkaisun jälkeistä mediakohua ja viimeisessä luvussa Maradonan lyhyttä pestiä Argentiinan maajoukkuevalmentajana kesän 2010 MM-kisoissa. Surrealistisia sävyjä sisältävässä johdannossa kirjoittaja laittaa myös itseään likoon kertomalla henkisestä luhistumisestaan, johon kirjan julkaisua seurannut pyöritys hänet syöksi.

Ensimmäisessä luvussa Burns tulkitsee esseistisesti Maradona-ilmiötä kaikessa laajuudessaan, mutta varsinainen tarina alkaa Villa Fioritoksi kutsutusta Buenos Airesin slummista, jossa Maradona vietti lapsuudensa. Slummipojan nousu tähteyteen sisältää kaikki tunnusomaiset piirteet eteläamerikkalaisesta unelmasta: köyhät ja kouluttamattomat vanhemmat näkevät lapsensa lahjakkuuden ja panostavat häneen kaikkeensa, koska menestys jalkapallossa on koko perheelle ja suvulle ainoa väylä sosiaaliseen nousuun. Kaiken panostamiseen sisältyvät niin tänä päivänä kuin aiemminkin lääketieteelliset keinot; Burnsin mukaan myös heiveröisen Diegon fysiikkaa paranneltiin kasvuhormonipistoksilla tämän ollessa hyvin nuori.

Argentinos Juniorsin otteluiden tauoilla kikkailleesta maskotista kasvoi juniorijoukkueiden lapsitähti, joka debytoi seuran edustusjoukkueessa 10 päivää ennen 16-vuotissyntymäpäiväänsä. Siirryttyään Boca Juniorsiin hänestä tuli kansallinen ikoni. Tämä teki Maradonasta arvokkaan paitsi seuralleen, myös Argentiinaa hallinneelle sotilasjuntalle, joka ymmärsi jalkapallon arvon poliittisen propagandan välineenä. Kenraalit pitivät Burnsin mukaan Maradonan pelaamista Argentiinassa niin tärkeänä, että ohjasivat varoja hänen palkkaansa kansallisen lentoyhtiön tileiltä. Maradonan tähdittämät militaristiset spektaakkelit olivat omiaan kääntämään huomiota maan sekasortoisesta talous- ja ihmisoikeustilanteesta. Siihen armeijan miehillä riitti muitakin keinoja – muun muassa katsomoissa kauhua kylväneet barra brava -ryhmät, joita käskytettiin hiljentämään hallintoa vastaan suunnatut mielenosoitukset väkivallalla.

Maradonasta tuli luonnollisesti arvokas myös taloudellisesti. Burns esittää, että hän oli itse asiassa ensimmäinen jalkapallon globaali supertähti, joka teki kaikkensa maksimoidakseen markkina-arvonsa. Tarkemmin sanottuna kyse ei ollut yksin Diegosta, jolla ei ollut edellytyksiä tai haluja talousasioidensa hoitoon, vaan hänen lähipiirissään olleista henkilöistä, joista erityisesti juutalaistaustaisen Jorge Cyterszpilerin vaikutus oli suuri. Cyterszpiler oli ensimmäinen virallisesti toiminut agentti argentiinalaisessa jalkapallossa. Hänen aloitteestaan perustettu Maradona Productions takoi rahaa sponsorisopimuksilla ja oheistuotemyynnillä jo ennen kuin Maradona siirtyi 21-vuotiaana pois Argentiinasta.

Poliittisten ja taloudellisten etupiirien ristitulessa Maradona löysi pommisuojan läheisimmistään. Miehen yksityiselämää alkoi jo varhain hallita hänen ympärilleen syntynyt klaani, joka koostui perheestä, sukulaisista ja ystävistä sekä onnenonkijoista, jotka sattuivat pääsemään tähden suosioon. Kuninkaan hovia muistuttanut seurue kulki miehen mukana Barcelonaan ja Napoliin ja oli vastuussa niistä taloudellisista vaikeuksista, joihin hän ajautui suuresta palkastaan ja Maradona Productionsista saamistaan tuloista huolimatta. Maestro toki osallistui auliisti itsekin holtittomaan kulutukseen. Barcelona-ajoista lähtien yksi merkittävimmistä menoeristä oli kokaiini.

Millainen Diego Maradona sitten on persoonana? Burnsin mukaan ristiriitainen, vainoharhainen ja äärimmäisen voitontahtoinen. Vaikka miehen yksityiselämään kuuluivat säännölliset vierailut bordelleissa ja kokaiiniluolissa, häntä ajoi eteenpäin pakkomielteinen halu olla paras jalkapalloilija maailmassa – keinolla millä hyvänsä. Jos kentälle meneminen vaati toistuvia kortisonipiikkejä, niin sitten se vaati. Burns kertoo, että Napolissa Maradonan nilkat olivat jatkuvasti turvoksissa erilaisten tulehdusten ja vammojen takia, mutta kyseenalaista etiikkaa noudattaneet seuralääkärit julistivat hänet aina pelikuntoiseksi ja varmistivat puudutuspiikeillä, että hän pelaa.

Diego saavutti unelmansa ja nousi aikansa parhaaksi pelaajaksi maailmassa. Kyse ei kuitenkaan ollut pitkästä ajanjaksosta, ja hänen myöhempi maineensa on nähdäkseni kasvanut reilusti todellisia tekoja suuremmaksi. Maradonan uran huippu osui juuri siihen hetkeen, kun seurajalkapalloa ei vielä ollut mahdollista seurata televisiosta ympäri maailmaa, mutta MM-kisoja oli. Meksikon MM-kisat 1986 olivat muun muassa Suomessa ensimmäiset, joissa jokaista peliä voitiin seurata suorana lähetyksenä. Onnistuminen maailman silmien alla ensimmäisissä kisoissa, joissa se todella oli mahdollista, teki Maradonasta kuolemattoman ja varusti hänet sädekehällä, jota eivät himmentäneet edes uran viimeisten vuosien pelilliset epäonnistumiset ja huume- ja dopingskandaalit.

Mitä lähemmäs loppua Burnsin teos etenee, sitä enemmän pelikentillä loistava tähti katoaa, ja rikollisten kanssa veljeilevä suuruudenhullu huumehörhö nousee esiin. Siirryttyään Napoliin Maradona joutui jo olosuhteiden pakosta tekemisiin kaupunkia hallinneen mafiaorganisaatio Camorran kanssa, mutta Burns antaa ymmärtää, että tuttavuus ei ollut Diegolle vastenmielinen. Hän ymmärsi hyvin mafiaverkostoja yhteen sitovat keskinäisiin palveluksiin ja luottamukseen perustuvat suhteet, koska hänen oma klaaninsa toimi vastaavilla periaatteilla. Camorra järjesti tähdelle myös mahdollisuuden vilkkaan yöelämän viettämiseen, ilman että tarvitsi huolehtia sen nousemisesta esiin julkisuudessa.

Burnsin mukaan hänen tavoitteensa ei ollut Maradonan mustamaalaaminen, vaan esittää hänet "sympaattisena uhrina", joka ajautui vaikeuksiin jouduttuaan erilaisten auktoriteettien hyväksikäyttämäksi. Oli miten oli, kirja jättää jälkeensä kuvan Maradonasta, joka näyttää aivan joltain muulta kuin maailman kaikkien aikojen parhaalta jalkapalloilijalta – joksi monet häntä edelleen nimittävät. Burnsin teoksen perusteella Maradona ei onnistunut Euroopassa varauksetta yhdessäkään seurassa, päättyihän myös hänen hyvin alkanut pestinsä Napolissa pelilliseen mahalaskuun ja häpeälliseen narahtamiseen huumeista. Burnsin valinta keskittyä Maradonan aiheuttamiin skandaaleihin tekee kirjasta mielenkiintoisen, mutta niillä herkuttelu menee ajoittain liiallisuuksiin. Esimerkiksi vuoden 1994 MM-kisojen efedriinikäryn seikkaperäinen läpikäyminen oli mielestäni tarpeetonta, koska lukijalle oli jo kyetty osoittamaan, että Diego hyödynsi erilaisten puoskarien lääkeapua koko uransa ajan – eikä vain Diego.

Burnsin kirja saanee useimmat Maradona-fanit – ainakin ne, ketkä sen uskaltavat ottaa käsiinsä – pohtimaan suhdettaan esikuvaansa. Ajattelemisen aihetta se antaa muillekin. Ikuisesti käytävää vertailua Maradonan ja Messin välillä se tuskin lopettaa: Argentiinassa edellinen on ja pysyy suurempana, vaikka hänen tilastonsa ja saavutuksensa – sitä yhtä lukuun ottamatta – kalpenevat Messille sekä seurajoukkue- että maajoukkueuran osalta. Meksikossa kesällä 1986 syntynyt jalkapallojumala elää edelleen.

Kuva: Leonardo Dell'Aquila (Flickr)

Sydänmailla

Tarina siitä, miksi päädyin marraskuun 29. päivä kello 15 Rochdaleen, ja mitä siellä todistin.

Jalkapallon siemenet itivät 1800-luvulla maaperässä, joka oli lannoitettu savulla, hiellä ja verellä. Ammattilaisjalkapallo syntyi varhain teollistuneessa Keski- ja Pohjois-Englannissa, jossa työväestön kasvanut määrä, elintaso ja vapaa-aika mahdollistivat jalkapallon nousun suosituksi yleisölajiksi jo 1880-luvulla. Jalkapallo vapautti maalaisjuuriltaan revityt tehdastyöläiset raskaan työn ja ankean ympäristön aiheuttamasta ruumiin ja sielun kolotuksesta. Näillä jalkapallon sydänmailla jokaiseen kaupunkiin, kylään ja taajamaan perustettiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oma jalkapalloseuransa. Manchesterissa, Liverpoolissa, Newcastlessa ja Birminghamissa kymmenet tuhannet ihmiset tottuivat vaeltamaan stadioneille lauantai-iltapäivisin kauan ennen kuin moista edes mietittiin pääkaupungissa Lontoossa.

Lensin Manchesteriin marraskuisena lauantai-aamuna tarkoituksenani vierailla kaksi vuotta sitten avatussa National Football Museumissa, joten matkaan oli luontevaa sisällyttää myös annos paikallista jalkapalloa. Valinnanvaraa riitti, muodostavathan Luoteis-Englannin vanhat teollisuuskeskittymät yhden jalkapalloistuneimmista alueista maailmassa. Old Traffordin tai esimerkiksi Boltonin sijaan päätin suunnata Rochdaleen. Eettisten ja taloudellisten syiden lisäksi Spotland Stadiumille minua sysäsi toive aidosta englantilaisesta jalkapalloelämyksestä ja kiinnostus nähdä, millaista jalkapalloa Englannin alasarjoissa tänä päivänä pelataan. Olipa tarjolla vielä paikallispeli: Rochdale ja Oldham sijaitsevat lähempänä toisiaan kuin Töölö ja Leppävaara.

Rochdalen ja Oldhamin historiasta ei ole paljon kerrottavaa ennen tehtaiden tuloa. Tauotta kehränneet puuvillamyllyt sysäsivät uneliaat kyläpahaset taloudelliseen nousukauteen 1800-luvulla ja houkuttelivat paikalle massoittain työvoimaa tyhjenevältä maaseudulta. Kasvaviin tehdaspitäjiin perustettiin jalkapalloseurat oman alueensa mittapuulla melko myöhään: Oldham Athletic perustettiin paikallisen tehtaan kupeeseen vuonna 1895 (nimellä Pine Villa FC), Rochdale AFC vuonna 1907. Samanlainen syntykonteksti ei johtanut samanlaiseen menestykseen. Samaan aikaan kun Rochdale vielä pelasi Manchesterin ja Lancashiren aluesarjoissa, Oldham nousi Englannin ylimmälle sarjatasolle, jossa se parhaimmillaan sijoittui toiseksi. 1920-luvun alussa Spotlandille kotiutunut Rochdalekin hyväksyttiin Englannin ammattilaissarjoihin.

Perehtyessäni ”The Dalen” historiaan huomasin samaistuvani sen kannattajiin. Seura ei näet koskaan ole saavuttanut mitään. Rochdalen seurahistorian huippuhetki on arpaonnen siivittämä nousu vuoden 1962 liiga-cupin loppuotteluun, jonka se hävisi. Lähes satavuotisesta historiastaan Rochdale on viettänyt 78 kautta Englannin ammattilaissarjaportaan alimmalla tasolla; kahdella ylimmällä sitä ei ole koskaan nähty. Kakkosliigaa alettiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nimittää pilkallisesti Rochdale-divariksi, kun seuran yhtäjaksoinen oleskelu liigassa oli jatkunut yli 30 vuotta. Rochdalen tämän hetkistä vaihetta nimitettäneen tulevaisuudessa kultakaudeksi. ”The Dale” keikkuu sarjanousun jälkeisenä joulukuuna Ykkösliigan ylemmässä keskikastissa.

Spotlandille eivät ulkopaikkakuntalaiset neutraalit kovin usein eksy. Brittiläiseen tapaan stadion sijaitsee lähiössä vanhan asuinalueen keskellä, melko pitkän kävelymatkan päässä kaikesta. Ulkonäöltään se on kuin englantilaisen jalkapallostadionin arkkityyppi. Puisista katsomoista kolme on saneerattu moderneiksi istumapaikallisiksi katsomoiksi, mutta toinen päätykatsomo on edelleen vanhanaikainen, ylemmillä sarjatasoilla kielletty seisomakatsomo. Vajaat 10 000 katsojaa vetävän stadionin palvelut koostuvat yhdestä klubikaupasta ja kahdesta pubista.

Sandy Lane End, Spotlandin seisomakatsomo.

Rochdale ja Oldham ovat maantieteellisesti lähes seinänaapureita, mutta välienselvittelystä ei ollut syytä odottaa vihamielistä. Seurojen fanit vihaavat Manchesterin jättiläisiä paljon enemmän kuin toisiaan. Yleisöä ja tunnelmaa oli silti tiedossa. Oldham oli käyttänyt koko 3000 lipun kiintiönsä peliin, ja kielloista huolimatta suuremmankin joukon huhuttiin tulevan paikalle. Saavuin ottelupaikalle jo pari tuntia ennen peliä, ja huomasin nopeasti, että lauantai tosiaan on Englannissa pyhitetty jalkapallolle. Isät ja pojat; isät ja tytöt; isät ja äidit ja isät ja mummot kokoontuivat Spotlandilla jo tuntia ennen alkuvihellystä, eivätkä viittä minuuttia ennen kuten esimerkiksi Suomessa. Fish & chips ja/tai pie & pint ennen iltapäivän ottelua on vuosisadan taakse yltävä perinne.

Englantilaisen keittiön taidonnäyte.

Osallistuttuani itsekin perinteiden ylläpitämiseen siirryin Spotlandille katsomon puolelle. Jo ennen ottelua kävi selväksi, että Oldhamilla on huomattavasti enemmän kannatusta kuin Rochdalella. Omasta paikastani nähden vastakkainen sivukatsomo täyttyi naapuripitäjän äänekkäistä faneista. Keltapaitaiset järjestysmiehet juoksivat katsomon reunaa edestakaisin sinne, missä kulloinkin esiintyi ongelmia. Pelin aikana 28 fania heitettiin Spotlandilta ulos ja yhdeksän pidätettiin – suurin osa heistä vierasjoukkueen kannattajakatsomosta. Oheisen YouTube-pätkän tapahtumakuvaus tosin liioittelee vahvasti, sillä varsinaisia väkivaltaisuuksia ei nähty.

”The Dalen” intohimoisimmat – tai ainakin lauluhaluisimmat – fanit olivat päädyn seisomakatsomossa. Tunnetta riitti myös pääkatsomossa, eikä pelkästään ottelun takia. Ennen peliä kausikorttilaiset halasivat toisiaan, kyselivät kuulumisia ja tivasivat edellisen matsin poissaolijoilta, missä nämä oikein olivat olleet. Olin selvästi valinnut riittävän syvän kohdan, josta hypätä englantilaisen jalkapallon valtamereen.

Ottelu potkaistiin käyntiin Rochdale-manageri Keith Hillin juonimalla rugbyhenkisellä avauskuviolla, jossa viisi miestä lähti rivissä rynnimään kohti vastustajan maalia yhden kuljettaessa palloa ja neljän ilmeisesti suojatessa. Eteneminen päättyi ensimmäiseen vastustajaan, mutta pelin henki oli selvä. Kummankin joukkueen peli perustui perienglantilaiseen kick & rush -taktiikkaan, jossa pallon ottaminen haltuun näytti olevan kiellettyä muissa kuin kahdessa tapauksessa: silloin harvoin, kun pallo tuli hallitusti suoraan jalkaan tai silloin kun se tuli juoksuun, jolloin tuli kiihdyttää kovaa eteenpäin. Muissa tapauksissa pallo oli potkaistava tai puskettava niin kauas kuin lähtee. Pelinrakentelussa, jos sitä siksi voi sanoa, korostuivat pitkät pallot kohti keskushyökkääjää ja laidoille suunnatut korkeat ristipallot, joista yritettiin saada keskityksiä maalille.

Oli helppo nähdä, mihin ammattilaisuuden mahdollistamat työtunnit oli käytetty. Joukkueiden pelissä oli kaksi vaihetta: pallollisessa juostiin kohti vastustajan maalia, pallottomassa kohti omaa. Sivuttaissyöttöjä viljeltiin harvakseltaan; pelin rytmittäminen, pallonhallinta ja hidastempoiset hyökkäykset olivat tyystin kadoksissa. Järjettömän – kirjaimellisesti – temmon seurauksena keskikentällä toistuivat säännöllisesti pääpallorallit, joissa viisi pelaaja puski palloa vuorotellen, ennen kuin kuudes potkaisi sen kauas pois. Kuulostaa kliseiseltä, mutta Spotlandilla huomasin, että perinteiseen brittifutikseen liitetyt stereotypiat pitävät melko hyvin paikkansa. Ryntäilevästä prässistä huolimatta liukutaklauksia tosin käytettiin aika harvoin. Niihin ei välttämättä ollut tarvettakaan, koska yleensä pallo päätyi rajojen ulkopuolelle ilmankin.

Seuratessani ottelua havaitsin Rochdalen faneissa Suomen katsomoista tuttuja piirteitä. Vastakkaisen katsomon Oldham-fanien riehumisesta ei paljoa välitetty, vaan pelin seuraamisen ohessa jutusteltiin rennosti vierustoverin kanssa ja huudeltiin samalla tuomarille, vastustajille tai omille – yleensä epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Rochdalen peli ei kulkenut, ja siihen oltiin pettyneitä, mutta näytti siltä, että pettymyksiin oltiin totuttu. Vieressäni istunut paikallinen fani tosin pyysi minulta anteeksi joukkueensa esitystä ja kertoi sen olleen kauden ehdottomasti huonointa peliä.

Hurja tempo sai pelaajien taitotason näyttämään suunnilleen Suomen Ykkösen tasoiselta. Toisaalta fyysinen voima, kaksinkamppailut ja raaka juoksuvoima olivat luultavasti HJK:takin ylemmällä tasolla. Pelillisten hienouksien täydellisestä puuttumisesta huolimatta huomasin viihtyväni. Kaikki, jotka sanovat jalkapalloa hitaaksi ja tylsäksi peliksi, tulisi viedä Spotlandille. Yleisö tuskastui aina, kun palloa syöteltiin poikittain pidempään kuin kolme kertaa, ja lietsoi pelaajia entistä vauhdikkaampaan peliin. Verkkokalvoilleni on syöpynyt rinta rottingilla kaikkea liikkuvaa jahtaava Rochdalen Stephen Dawson, joka ei montaa palloa saanut omille mutta taisteli ja tappeli sitäkin ansiokkaammin.

Tuskin tarvitsee erikseen korostaa, että ottelussa oli loistava tunnelma. Aivan arkipäivää täydet katsomot eivät kuulemma Spotlandilla ole – ”yleensä on hiljaista”, vierustoverini totesi lakonisesti – mutta paikallispeliin oli luonnollisesti latauduttu. Stadion itsessään oli ulkonäöltään kodikas ja akustiikaltaan toimiva. Tällaisille areenoille jalkapallo on tarkoitettu, ei avarille, juoksuratojen ympäröimille yleisurheilukentille. Kymmenen Spotlandia eri puolille Suomea tekisi ihmeitä maamme jalkapallokulttuurille.

Keith Hill (oikealla alhaalla oleva tuima partasuu) yrittää kääntää peliä triplavaihdolla. Ei onnistunut.

Oldham eteni lopulta vierasvoittoon tylyin 3-0 -lukemin. ”Laticsilla” oli hyökkäyksissään hieman enemmän variaatioita kuin kotijoukkueella – laitureita pelattiin läpi paitsi roiskimalla, myös nopeilla muutaman syötön yhdistelmillä. Valitettavaa oli se, että ottelu ratkesi Oldhamin Danny Philliskirkin 0-1 -tilanteessa härskisti filmaamaan rangaistuspotkuun juuri kun Rochdale oli saamassa pelistä otteen. Kotijoukkueelta vaikutuksen teki keskikentän pohjalla pelannut nuori Jamie Allen, joka osasi ja uskalsi välillä pitääkin palloa; vierailta puolestaan muutama minuutti ennen loppua irti päästetty George ”The Beast” Elokobi, joka tunnetaan Englannissa siitä, että hän on lähes yhtä leveä kuin pitkä. 175 senttiä ja 95 kiloa ovat lähempänä sumopainijan kuin jalkapalloilijan mittoja, mutta varsin ketterästi mies lihasmassaansa nähden nurmella liikkui.

Sain Rochdalesta sen mitä olin hakemassa. Seuralla ei ole pokaalikaappia, eikä kannattajien määrä ole Ykkösliigankaan mittapuulla kummoinen. Sen olemassaolo kertoo siitä, miten syvällä jalkapallo on Englannin yhteiskunnassa. Kuten myöhemmin jalkapallomuseossakin saatoin todeta, Englannin jalkapallokulttuurin perusta on juuri Rochdalen tapaisissa pikkutekijöissä, jotka ovat pelanneet alasarjoissa vuosisadan ja tulevat kaikesta päätellen pelaamaan niissä myös seuraavan. Sympaattiselle altavastaajalle on helppo toivoa hyvää. Lähtiessäni pois vierustoverini taputti minua olalle ja toivotti tervetulleeksi milloin tahansa uudelleen. Miksipä ei.

Alisuorittajat

Perinteisen käsityksen mukaan heikko menestys suomalaisessa jalkapallossa johtuu olosuhteista ja resursseista. Se ei siis ole alisuorittamista, vaan pikemminkin odotuksien mukaista suoriutumista. Tukevatko tilastot mielikuvaa?

Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin Soccernomics (2009/2012) on sukua baseballissa vallankumouksen aloittaneelle Michael Lewisin Moneyballille: kirjoittajat kyseenalaistavat jalkapallossa vallitsevia totuuksia tilastollisten menetelmien avulla. Suomalaisittain mielenkiintoisinta antia kirjassa on Kuperin ja Szymanskin laatima lista kansainvälisen jalkapallon ali- ja ylisuorittajista. Listan pohjalla olevana oletuksena on, että jalkapallomenestyksen lähtökohdat voidaan tiivistää kolmeen tekijään: maan kokoon, vaurauteen ja kokemukseen. Ne voidaan muuttaa numeroiksi, kun mittareiksi valitaan asukasluku, bruttokansantuote ja A-maajoukkueen pelaamat ottelut.

Mittareiden ja tilastollisena menetelmänä käyttämänsä regressioanalyysin avulla Kuper ja Szymanski laskivat kullekin maalle odotusarvoisen maalilukeman – kuinka paljon enemmän tai vähemmän maaleja kuin vastustaja kunkin maajoukkueen pitäisi resurssien perusteella tehdä – ja vertasivat sitä toteutuneeseen lukemaan. Tuloksissa näkyi muun muassa, että ikuisena alisuorittajana pidetty Englanti oli tehnyt odotusarvoista maalilukemaansa enemmän maaleja ottelua kohden, kuten myös vuoteen 2008 toisena alisuorittajana pidetty Espanja. Kummankin maan kohdalla kyse oli siis enemmän ylisuorittamisesta – joskin lievästä – kuin alisuorittamisesta.

Kirjoittajat pitävät tietoverkostoja (engl. knowledge network) porttina ylisuorittamiseen, eli yltämiseen resurssien määrittämän lähtötason yläpuolelle. Verkostoituminen olisi tarjonnut myös Englannille ja Espanjalle mahdollisuuden vielä parempaan menestykseen, mutta suurimman osan 1900-lukua maat eivät juuri vaihtaneet tietoa, ideoita ja menetelmiä muiden kanssa – Englanti peribrittiläisen ylemmyydentunnon ja Espanja fasistisen diktatuurin vuoksi. Francon ajan jälkeen avautunut Espanja verkostoitui tiiviisti Länsi-Eurooppaan, jonka Kuper ja Szymanski nostavat esiin ”jalkapallon salaisuuden” löytäneenä keskuksena, ja seurauksena oli menestystä – tunnetuimpana esimerkkinä FC Barcelonan ponnistaminen maailman huipulle hollantilaiselta perustalta sekä myöhemmin maajoukkueen nousu barcelonalaiselta perustalta.

Hollantilais-katalonialaista verkostoitumista, Johan Cruyff Barcelonassa. Kuva: Tran Trung Hau (Wikimedia Commons)

Suomea listat eivät imartele. Jalkapallon ylisuorittajien listalla on mukana 49 maata, joista Suomi on sijalla 44. Tilastojen mukaan Suomen toteutuneen ja odotusarvoisen maalilukeman välinen erotus vuosina 1980–2001 on -0,651. Esimerkiksi sijalla 4 olevalla Islannilla lukema on lähes +1. Muista Pohjoismaista Ruotsin sijoitus on 16 ja Norjan 18. Ruotsi ja erityisesti Norja erottuvat edukseen myös listalla, jonka kirjoittajat olivat koostaneet useammasta urheilulajista antamalla pisteitä maailmanmestaruus- ja olympiamitaleista. Norja oli väkilukuunsa nähden ylivoimainen ykkönen; Suomi taas ei ole kärkipäässä yhdenkään lajin listalla.

Kuper ja Szymanski selittävät ilmiötä pohjoismaisella yhteiskuntamallilla. Demokraattinen, hyvinvoiva ja vauras yhteiskunta pystyy tunnistamaan ja jalostamaan talentteja paremmin kuin köyhät ja heikosti organisoituneet maat, vaikka niillä olisikin suuri väestöpohja. Kilpaurheilua tukevat myös ideologiset rakenteet: pohjoismaiseen hyvinvointivaltio-ideologiaan kuuluu tiiviisti ajatus kaikkien oikeudesta liikuntaan, mikä näkyy suurena panostuksena liikuntapaikkojen rakentamiseen. Urheilu on myös yleisesti hyväksyttyä, ja siihen on sekä aikaa että rahaa. Nuorten terveyteen ja liikuntaharrastuksiin kiinnitetään huomiota, ja niitä pyritään edistämään. Kirjoittajat pitävät pääasiassa Brasilian menestyksen synnyttämänä myyttinä sitä, että köyhät olosuhteet tuottaisivat jalkapallolahjakkuuksia tehokkaammin kuin vauraat.

Miten on mahdollista, että sijainniltaan, yhteiskuntamalliltaan, väestöpohjaltaan ja jalkapalloilulliselta kokemukseltaan muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla oleva Suomi alisuorittaa, kun muut ylisuorittavat?

Ennen vastauksen pohtimista, on tarkasteltava, mitä itse kysymys kertoo. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että heikko menestys jalkapallossa on odotuksien mukainen seuraus ilmastollisista lähtökohdista ja resursseista. Tilastot tuntuvat kuitenkin indikoivan, että kyse on pikemminkin vuosikausia jatkuneesta alisuorittamisesta, joka kertoo olemassa olevien resurssien tehottomasta käyttämisestä. Suomen ilmasto ei ole lainkaan sen ankarampi kuin muissa Pohjoismaissa Tanskaa ja Etelä-Ruotsia lukuun ottamatta; eri päässä listaa olevilla Norjalla ja Islannilla se on jopa vielä haastavampi. Suomella on lisäksi verrattain paljon kokemusta kansainvälisestä jalkapallosta: maaotteluita on pelattu säännöllisesti 1900-luvun alusta lähtien.

Syrjäinen Suomi kyllä on. Maamme kuuluu jalkapallon periferiaan,  joka on paitsi maantieteellisesti myös henkisesti kaukana keskuksesta – Länsi-Euroopan jalkapalloverkostosta. Kansainvälistymiseen on ollut sekä halua että yritystä, mutta kohde on ainakin Soccernomicsin perusteella ollut väärä. Suomessa on yleensä etsitty jalkapallotietoutta Englannista, mutta kuten Kuper ja Szymanski osoittavat, myös Englanti on ollut ja on monin tavoin edelleen periferiaa, jossa hallitsevat tottumukset ja syvälle muuratut konservatiiviset käsitykset lajin luonteesta. Suuntautumisen kohde on sinänsä ymmärrettävä, koska Brittein saaret ovat kielellisesti ja kulttuurisesti Suomelle läheisempiä kuin Länsi- ja Etelä-Euroopan maat. Käytännössä anglofilia on kuitenkin johtanut Suomessa fysiikan ylikorostumiseen ja taktiseen näköalattomuuteen.

Suomen 1990-lukua edeltävässä jalkapallohistoriassa Aulis Rytkönen on yksi harvoista esimerkeistä Länsi-Eurooppaan suuntautuneesta verkostoitumisesta. Rytkösen palattua Toulousesta Suomeen hän siirsi HJK:n pelaajavalmentajana käytännössä yksin seuran toimintakulttuurin ammattimaisempaan suuntaan ja vaikutti myöhemmin myös miesten ja naisten maajoukkueissa vastaavalla tavalla. Nykyisin mannermaista orientaatiota on enemmän, mutta kieli- ja kulttuurikynnyksen vuoksi ei vieläkään tarpeeksi. Nykyvalmentajista verkostoitumisen mahdollisuudet on näyttänyt muun muassa Mixu Paatelainen. Paatelaisen pelaajaura ja ensimmäiset valmentajapestit olisivat tehneet helpoksi verkottumisen Brittein saarilla, mutta Hibs-pestin päättymisen jälkeen hän kävi imemässä vaikutteita nimenomaan mannermaisesta jalkapallosta.

Resurssit ja ilmastolliset tosiseikat eivät koskaan ole olleet Suomen todellisia ongelmia. Niitä ovat olleet resurssien tehoton valjastaminen olosuhteiden kehittämiseen, järjestelmälliseen valmentajakoulutukseen ja juniorityöhön. Suunnanmuutos on kuitenkin edelleen mahdollinen, ja jossain määrin siihen on myös ryhdytty: tämän päivän huipuista suurin osa kuuluu jo tekonurmisukupolveen, jonka harjoitusmahdollisuudet ovat täysin toiset kuin -70-luvulla tai sitä ennen syntyneiden.

Viime vuosina Suomea pienempi, syrjäisempi ja kylmempi Islanti on näyttänyt, mihin organisoitunut ja pitkäjänteinen työ voi johtaa. Islanti on viimeisen 10 vuoden aikana pystynyt tuottamaan kymmeniä kansainvälisen tason jalkapalloilijoita, jotka tällä hetkellä pelaavat tasokkaissa eurooppalaisissa pääsarjajoukkueissa. Viime MM-karsintojen jatkokarsintapaikka ja meneillään olevien karsintojen loistava alku eivät ole sattumaa. Ilmasto ja väkiluku ovat olleet Islannin menestykselle korkeintaan hidasteita, eivät esteitä. Niitä ne ovat Suomellekin.

Islantilaisia jalkapallo-olosuhteita. Kuva: Laurence Edmondson (Flickr)