EM-kisojen 2016 tekninen raportti – oodi suoraviivaisuudelle

EM-kisojen 2016 tekninen ryhmä julkaisi hiljattain raporttinsa kisoista. Millaisia taktisia trendejä tarkkailijat havaitsivat?

Suomi ei päässyt EM-kisoihin 2016, mutta Mixu Paatelainen pääsi. Maajoukkuevalmentajan roolin sijaan Mixu matkasi Ranskaan UEFA:n 13-henkisen teknisen tarkkailijaryhmän jäsenenä. Nimekkään kokoonpanon muut jäsenet olivat Packie Bonner, Jean-Paul Brigger, Jean-François Domergue, Sir Alex Ferguson, Alain Giresse, Ioan Lupescu, Ginés Meléndez, Savo Miloševic, David Moyes, Peter Rudbæk, Thomas Schaaf ja Gareth Southgate.

Kuva: Wikimedia Commons/H4stings

Teknisen ryhmä tavoite oli ryhmää johtaneen Ioan Lupescun sanoin tarjota jälkipolville pysyvä ja merkityksellinen tietopaketti, joka antaa muun muassa ruohonjuuritasolla työskenteleville valmentajille analyysiä, pohdittavaa ja väiteltävääkin nykyjalkapallon suunnasta ja sisällöistä. Tulokset julkaistiin syyskuussa 51-sivuisessa raportissa, joka on vapaasti luettavissa UEFA:n nettisivuilla.

Suuri osa raportista koostuu alkulohkojen ja pudotuspelien otteluiden tiivistelmistä sekä joukkueiden pelaajatiedoista ja lyhyistä analyyseistä. Mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin kisojen pelillisiä trendejä koskevat luvut. Arvokisat ovat ainakin ennen olleet näyteikkuna, jossa jalkapallon taktiset innovaatiot on tuotu maailman silmien eteen. Seurajalkapallo on nykyisin ajanut monella mittarilla maajoukkuejalkapallon edelle, mutta aivan kaikki kisojen vanhasta merkityksestä ei ole kadonnut. Millaisia merkintöjä tarkkailijat kisoista tekivät?

Ryhmän huomiot voi tiivistää seuraaviin kohtiin:

1) Kasvaneen osallistujamäärän seurauksena joukkueet jakautuivat aiempaan selvemmin kahteen leiriin – reaktiivisiin ”ovien salpaajiin” ja proaktiivisiin ”ovien avaajiin”.

2) Suosituin pelijärjestelmä oli 4-2-3-1. Variaatioita oli kuitenkin paljon, ja kisoissa nähtiin myös muodostelmia 4-4-2, 4-3-3 ja 3-5-2. Suurin osa joukkueista käytti yhtä selkeää keskushyökkääjää, jonka ensisijaiset tehtävät kentällä liittyivät muuhun kuin maalintekoon.

3) Puolustajat ja maalivahdit avasivat peliä yleensä pitkillä syötöillä. Tämä vaikutti osin pakon sanelemalta: vastustajan korkea prässi pakotti pallollisen joukkueen pitkiin palloihin, vaikka ennalta suunniteltu pelitapa olisikin perustunut lyhyisiin syöttöihin maata pitkin. Riskien minimointi korostui läpi turnauksen. Pitkät pallot eivät kuitenkaan olleet summittaisia vaan verrattain tarkkoja.

4) Kisoissa tehtiin 2,12 maalia per peli, mikä on selvästi vähemmän kuin edellisissä EM-kisoissa (2,5 maalia/ ottelu). Alkusarjassa maaleja tehtiin vain 1,92 ottelua kohden. Tekijöinä kunnostautuivat varsinkin vaihtopelaajat; alkulohkojen otteluissa lähes joka viidennen maalin teki vaihtopelaaja.

5) Lähes kolmasosa (30/108) maaleista tehtiin 76. peliminuutin jälkeen. Vain 19 % maaleista tehtiin ensimmäisen 30. minuutin aikana. Lähes puolet maaleista upposi sisään joko oikeasta tai vasemmasta alanurkasta.

6) Suoraviivaisuus kannatti: keskimääräinen sekuntimäärä, jonka maalin tehnyt joukkue piti palloa ennen maalia, putosi edellisiin kisoihin nähden, kuten myös keskimääräisten syöttöjen määrä ennen maalia. Lukemat olivat kuitenkin edelleen korkeampia kuin useimmissa EM-kisoissa historian aikana.

7) Vastahyökkäyksistä tehtyjen maalien määrä pysyi jotakuinkin samana EM-kisoihin 2012 verrattuna. Suuri osa vastaiskumaaleista syntyi kuitenkin aivan pelien lopussa, kun tappioasemassa ollut joukkue haki tasoitusta riskillä. Näin ollen vastahyökkäysten suhteellinen merkitys oli pienempi kuin aiemmin. Taktisena trendinä, joka myös tuotti tulosta, oli vastahyökkäysten ennaltaehkäisy.

8) Pallonhallinnan merkitys oli kokonaisuudessaan pienempi kuin aiemmin: palloa enemmän pitänyt joukkue voitti ainoastaan 15 ottelussa 51:stä. Eniten palloa pitivät Saksa, Espanja ja Englanti.

9) Lähes kaikki joukkueet sijoittivat puolustuksen eteen kaksi tasapainottavaa keskikenttäpelaajaa, mikä sumputti keskustan ja ohjasi vastustajaa laitoja kohti. Seurauksena keskitysten määrä nousi. Kun EM-kisoissa 2012 keskitettiin keskimäärin 26,16 kertaa per ottelu, Ranskassa lukema oli 40,76. Suosittuja olivat varsinkin sisäänpäin kaartuvat keskitykset, joita lähettivät "väärällä" laidalla pelanneet laiturit (oikealla laidalla pelanneet vasurit ja päinvastoin) sekä taustanousuja tehneet laitapakit. Niistä syntyi 42 % turnauksen avoimen pelin maaleista. Keskitysten jälkeen eniten avoimen pelin maaleja tehtiin kaukolaukauksilla.

Islannin keskimääräinen pallonhallintaprosentti oli turnauksen pienin (36%), mutta keskitykset tehokkaimpia – 8/40 tavoitti kohteensa. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio

10) Erikoistilannemaalien osuus oli korkea (32/108). Eniten osuttiin kulmapotkuista tai niiden jälkitilanteista. Kuriositeettina olivat Islannin pitkät rajaheitot, jotka tuottivat yhden maalin lohkovaiheessa ja yhden pudotuspeleissä.

11) Maalivahdin roolissa korostui viimeisimpien arvokisojen tapaan monipuolinen pelinohjaus ja -avaaminen. Keskityksiin reagoiminen osoittautui haastavaksi: vastaantulot oikeaan paikkaan oikealla voimalla lähetettyihin palloihin tuottivat lukuisia virhearvioita. Tarkimpia pelinavaajia pitkillä syötöillä olivat Manuel Neuerin jälkeen Gábor Király ja Joe Hart.

Pep Guardiola ei arvostanut Joe Hartia pelinavaajana, vaikka EM-kisoissa hän oli yksi tarkimmin syöttäneistä maalivahdeista. Kuva: Wikimedia Commons/Football.ua

Teknisen ryhmän analyysi maalaa eurooppalaisesta maajoukkuejalkapallosta suoraviivaisen, reaktiivisen ja pragmaattisen kuvan. Yksinkertaisimmat murtautumismallit olivat EM-kisoissa tehokkaimpia: keskustan kombinaatioiden sijaan maalipaikkoja luotiin tehokkaalla laita- ja erikoistilannepelaamisella. Pallollinen peli oli riskitöntä: palloa ei liikuteltu turhaan puolustuspäässä, vaan pelin avaaminen painottui pitkiin syöttöihin. ”Effective delivery into the final third is what matters most, not possession for possession’s sake”, kiteytti tekninen ryhmä.

Raportin perusteella voi todeta, että Mixu Paatelaisen Suomi lähti tavoittelemaan EM-kisapaikkaa lähes täysin päinvastaisella pelitavalla, jolla itse kisoissa menestyttiin. Myös molemmat Suomen tähän mennessä pelaamista syksyn MM-karsintaotteluista alleviivaavat sitä, että modernissa maajoukkuejalkapallossa maaleja tehdään etupäässä keskityksistä, kaukolaukauksista ja erikoistilanteista. Kosovo- ja Islanti -pelien seitsemästä maalista vain Robin Lodin maali syntyi muulla tavalla. Tällaisten tilanteiden puolustamiseen, luomiseen ja päättämiseen suomalaisenkin peli-identiteetin tulisi perustua.

Hans Backen pelifilosofia mukailee nykytrendejä Mixun vastaavaa paremmin, mutta työsarkaa riittää valtavasti. Suomen pelitapa tarjoilee vastustajille runsaasti sekä avoimen pelin keskityspaikkoja että erikoistilanteita, joista varsinkin jälkimmäisten puolustaminen on murheenkryyni. Hyökkäyspelissä Teemu Pukin maali Islanti-pelissä ja sitä edeltänyt rakentelu oli suoraan modernin maajoukkuejalkapallon oppikirjasta, mutta laadukkaisiin keskityksiin johtavia hyökkäyksiä nähdään edelleen liian harvoin. Myös korkeampia keskityspalloja kannattaa viljellä, vaikka kohdepelaajat eivät olisi eeromarkkasia. Kuten Jallu Wisskin Ylen studiossa totesi: jos keskitys on laadukas ja lähtee oikealla hetkellä, ja boksissa riittää liikettä, puskupaikkoja syntyy kyllä. Pelaajan pituus ja puskutekniikka eivät myöskään välttämättä korreloi, vaikka näin tunnutaan ajattelevan.

Pitkällä tähtäimellä suomalaisessa jalkapallovalmennuksessa olisi nykytrendien valossa syytä korostaa ainakin potkutekniikkaa, kaksinkamppailuita ja pelinopeutta. Näillä ominaisuuksilla varustettuihin pelaajiin nojaava peli-identiteetti saattaisi näkyä myös tulostaululla, joskus.