Kollektiivin voitto

Jalkapallon EM-kisat 2016 tarjosivat vähämaalisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – aimo annoksen pureksittavaa taktisesta näkökulmasta. Ja olipa oma roolinsa myös silkalla sattumalla.

Jalkapallon EM-kisoissa 2016 tehtiin keskimäärin 2.12 maalia ottelua kohden – vähiten sitten EM-kisojen 1992. Johtopäätös on selvä jo tämän tilaston perusteella: EM-kisoissa valtavirtaa oli tällä kertaa pragmaattinen pelifilosofia, jonka keskiössä oli organisoitu, koko joukkueen toteuttama puolustuspeli. Erotuksena viime MM-kisoihin edes suurimmat tähdet – sitä yhtä lukuun ottamatta – eivät tällä kertaa saaneet vapautusta puolustamisesta: Slovakian Marek Hamšík, Islannin Gylfi Sigurdsson ja Walesin Gareth Bale juoksivat pallon alle yhtä uutterasti kuin kaikki muutkin.

EM-kisojen 2016 ottelu Saksa-Puola on alkamassa. Kuva: Flickr/George Groutas.

Sinänsä tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Organisoidun puolustuksen murtaminen on vaikein tehtävä jalkapallossa, ja juuri maajoukkuejalkapallossa siihen panostaminen yleensä kannattaa. Maajoukkueilla ei ole samanlaista mahdollisuutta hioa hyökkäyspelinsä murtautumismalleja kuin seurajoukkueilla, ja rajallinen aika käytetään mieluummin puolustuksen organisointiin. Lisäksi yksilötaidoillaan pelejä ratkaisevat tähtipelaajat eivät yleensä ole terävimmillään pitkän kauden jälkeen.

Puolustuspelin nousua päärooliin vauhditti 24 joukkueen turnausjärjestelmä, joka toi kisoihin suuren joukon pieniä jalkapallomaita. Jalkapallon hienous on siinä, että pienikin voi kaataa suuren – tai kyynisemmin ajateltuna, heikommilla jalkapallotaidoilla varustettu joukkue voi saada tuloksen parempaansa vastaan. Paras tapa tehdä tulosta on juuri se pelitapa, jota näissä kisoissa menestyneet pienet maat Unkaria lukuun ottamatta käyttivät. Tällaisen pelitavan ytimessä on puolustusmuodon pitäminen tiiviinä, yhtenäinen liikkuminen ja riskien välttäminen hyökkäyssektorilla. Taktisen kurinalaisuuden lisäksi tarvitaan kovaa tahtotilaa ja kaksinkamppailuvoimaa, jotka – kuten Islanti ja Albania osoittivat – eivät ole kliseitä eivätkä itsestäänselvyyksiä. Albania voitti viimeiseksi jääneessä pelissään Romanian ennen kaikkea siksi, että albanialaispelaajat halusivat voittoa enemmän.

Islannin faneja Pariisissa. Kuva: Flickr/Fahad0850

Pelillisesti ylläkuvatut lähtökohdat sekä lohkokolmosten hyvät mahdollisuudet jatkoon tuottivat alkusarjassa useita melko kaavamaisia ja vähämaalisia otteluita. Kaavamaisuus nakertaa pelien viihdearvoa, mutta vähämaalisuudesta kuulee jääkiekkomaa-Suomessa mielestäni liikaa moitteita. Se, että jalkapallossa tehdään vähän maaleja, nostaa niiden arvoa. Jokainen maali on tärkeä, ja jotkut maalit ovat arvoltaan mittaamattomia. Albania teki turnauksessa yhden ainoan maalin, mutta se oli maan urheiluhistorian suurimpia hetkiä, ja maalijuhlat todennäköisesti jatkuvat edelleen. Finaalin voittomaalin isä Éder muuttui muutamassa sekunnissa taas yhdestä tasapaksusta portugalilaisesta keskushyökkääjästä maansa jalkapallon myyttiseksi sankariksi: kuten Ylen selostajakaksikko totesi, hänet tullaan aina muistamaan nimenomaan tuosta yhdestä maalista. Runsasmaalisemmissa lajeissa maalit/pisteet voi usein ohittaa olankohautuksella, eivätkä ne määritä samalla tavalla joukkueiden ja pelaajien kohtaloita.

EM-kisat 2016 muistetaan Islannista ja Walesista. Kumpikin suuryllättäjä pelasi taktisesti erinomaista jalkapalloa, josta jokaisen pienen maan pitäisi ottaa oppia. Islanti oli Ranska-otteluun saakka turnauksen kompakteimpia paketteja. Toisin kuin ennen kisoja ajateltiin, islantilaiset eivät ”bussittaneet”; aika ajoin heidän puolustuslinjansa pelasi päinvastoin varsin korkealla, mikä kostautui Ranska-pelissä, jossa isäntämaa hyödynsi armotta linjan takana löytyvän tilan. Avainasemassa Islannin menestyksessä ennen puolivälierää oli se, että pelaajien väliset etäisyydet pysyivät pieninä, silloinkin kun linja oli ylhäällä. Päävalmentaja Lars Lagerbäck voi asetella ison sulan hattuunsa, sillä joukkueen kaksi neljän miehen linjaa ja kärkipari liikkuivat hämmästyttävän yhtenäisesti. Harvoissa vastahyökkäyksissään Islannin viikingit pitivät palloa kovalla itseluottamuksella, mikä mahdollisti kombinaatiot ja tuotti rajaheittotilanteita hyökkäyssektorilla. Viimeistään nämä kisat nostivat pitkät rajaheitot vakavasti otettavaksi aseeksi. Pitkiä linkoja boksiin on monesti vaikeampi lukea kuin keskityspalloja, joten ne aiheuttavat vaaratilanteita, vaikka vastustaja tietäisi – kuten Englanti – täsmälleen mitä on tulossa. Mistähän Suomi löytäisi seuraavan Aki Lahtisen?

Wales varioi pelitapaansa enemmän vastustajan mukaan, vaikka peruspelitapa olikin reaktiivinen ja vastahyökkäyspainotteinen. Keskustapainotteinen 5-3-1-1 -ryhmitys mahdollisti myös pallonhallinnan, ja Walesin pallollinen peli kehittyikin huomattavasti kisojen aikana. Puolivälierässä Belgiaa vastaan Wales tukki puolustuksen keskustan, dominoi keskikenttää ja tuhosi täysin yhden kisojen mestariehdokkaista.

Kolmas pieni menestyjä oli Unkari, joka nousi yllättäen kisojen väriläiskien joukkoon. Unkari pelasi aivan eri tavalla kuin muut altavastaajat: se hyökkäsi avoimesti ja tarjosi vastustajilleen runsaasti tilaa pallonmenetysten jälkeen. Se sai maksaa (yli)rohkeasta pelistään Belgiaa vastaan, mutta tarjosi ainakin neutraaleille katsojille monia viihdyttäviä hetkiä.

Kisat vahvistivat atleticomadridmaisen reaktiivisen taistelujalkapallon paikkaa jalkapallon ravintoketjun huipulla. Tässä pelissä pallonhallintaa ei tavoitella, hyökkäykset pelataan nopeasti ja suunnitelmallisesti, ja prässitasoa vaihdellaan lennosta. Yleisilme on aggressiivinen, pallolliseen vastustajaan isketään kiinni hanakasti, ja taktisia rikkeitä tehdään aina kun tarvitaan. Myöskään ns. antijalkapalloon kuuluvia keinoja ei kainostella. Tässä yhteydessä tarkoitan antijalkapallolla – jota mielestäni nykyisessä jalkapallodiskurssissa käytetään usein väärin ja termin historiaa tuntematta – peliin kuulumattomien keinojen kuten härskin ajanpeluun ja väkivaltaisen pelin hyödyntämistä tuloksentavoittelussa.

EM-kisoissa tämän koulukunnan priimuksia olivat mestari Portugali ja Italia, joka oli valmentajaansa myöten turnauksen atleticomadrid. Kumpikin maa osoitti, että puolustusorientaatio ei tarkoita, ettei maata pitkin kulkevalla lyhytsyöttöpelillä olisi roolia. Se oli päinvastoin oleellinen osa kummankin joukkueen peliä, mutta aivan eri tavalla kuin espanjalaisessa tikitakassa. Siinä missä jälkimmäinen on hidasta jauhamista ja aukon kärsivällistä etsimistä, edellinen on äärimmäisen nopeaa ja hallittua. Erityisesti Italian kohdalla näytti siltä, että pelaajat toteuttavat valmentajansa etukäteen kehittelemiä koreografioita hyökätessään: pelaajien liike ja syöttövalinnat tulivat selkäytimestä, eikä niitä tarvinnut miettiä hetkeäkään. Selkäytimestä tuli myös se, mitä pallonmenetyksen jälkeen oli tehtävä: vain Italia voi saada taktiset rikkeet näyttämään taiteelta.

Antonio Conte, Italian oma Diego Simeone. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio 

Pelijärjestelmien osalta turnauksen ilmiönä oli seurajalkapallossakin nähty 4-4-2:n renessanssi. Myös 3-5-2:n profiili jatkoi nousuaan. Puheet perinteisen keskushyökkääjän ja laitahyökkääjien kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia: muutama vuosi sitten puhuttiin paljon valeyseistä, mutta näissä kisoissa tätä pelaajatyyppiä edusti vain Mario Götzen nimellä kulkenut varjo. Useissa joukkueissa vahvat ja nopeat laiturit – vaikkapa Puolan Błaszczykowski ja Grosicki – avasivat juoksuillaan tilaa ja osoittivat, että murtautuminen simppeleillä haastoilla on monesti tehokkaampaa kuin hitaalla syöttömyllyllä. Yleisiä olivat myös rinnakkain pelaavat keskushyökkääjät, joista toinen oli yleensä staattisempi, jalalla taitava targetkärki ja toinen liikkuvampi juoksijatyyppi – moderni variaatio peribrittiläisestä mallista.

Lopuksi on todettava, että onnistuneista ja epäonnistuneista taktiikoista huolimatta myös silkalla sattumalla oli roolinsa. Jalkapallo on arvaamattomuudessaan raakaa. Sentti toiseen suuntaan, niin EM-finaalin ratkaisija olisi Éderin sijaan ollut Gignac; sentti toiseen suuntaan, niin Buffon olisi torjunut Jonas Hectorin rangaistuspotkun; sentti toiseen suuntaan, tai kenties sekunti enemmän harkinta-aikaa, niin kisojen Darwin-palkinto olisi myönnetty Schweinsteigerin sijaan jollekin toiselle. Portugalin mestaruustaivalta sävytti sattuma oikeastaan jo ensimmäisestä pelistä lähtien. Portugali oli kuitenkin joukkue, jossa kollektiivi voitti yksilön ja jonka puolella oli tällä kertaa myös onni. Sellaiset joukkueet yleensä menestyvät.