Mistä lähtien jalkapalloryhmitykset on kuvattu numeroina?
Vastaus on yllättävän yksinkertainen: Ruotsin MM-kisoista
1958. Ruotsissa suurin osa joukkueista luotti vuosikymmeniä oletusarvoisena
pelijärjestelmänä vaikuttaneeseen WM-muodostelmaan, mutta yksi joukkue
ryhmittyi toisin. Kisat voittanut Brasilia murskasi WM:n innovatiivisella
muodostelmalla, joka opittiin pian tuntemaan numeroilla 4-2-4. Jalkapallotaktiikan
historiassa alkoi 4-2-4:n myötä uusi aika, sillä aiemmin pelijärjestelmiä ei
oltu kuvattu sen enempää numeroilla kuin kirjaimillakaan. Suomessa WM-muodostelman aikalaistermi oli ”englantilainen pelitaktiikka”.
WM:n heikkoudet olivat tiedossa jo ennen 1950-luvun loppua,
ja niihin oli pyritty myös iskemään erilaisilla taktisilla kokeiluilla –
tunnetuimpana Unkarin kultaisen joukkueen alas vedettyä keskushyökkääjää
hyödyntävä systeemi, joka oli jo hyvin lähellä 4-2-4:ä. Brasilian loisto maailman
seuratuimmalla jalkapallonäyttämöllä murskasi kuitenkin WM:n ennen
kokemattomalla tavalla. Brasilian avauskokoonpanon pelaajista tuli uuden
pelitaktiikan esikuvahahmoja, joiden vastineen jokainen valmentaja halusi
sijoittaa joukkueeseensa.
4-2-4:n läpilyönti mullisti sen, miten jalkapallotaktiikat
miellettiin ja miten niistä puhuttiin, mutta se on myös jalkapallohistorian
väärinymmärretyin muodostelma. Numeroyhdistelmä antaa ymmärtää, että kentällä
olisi kaksi neljän miehen linjaa, joiden välissä kaksi keskikenttäpelaajaa
yrittää ottaa haltuun koko keskikentän. Alkuperäinen 4-2-4 oli kuitenkin hyvin
erilainen; se oli epäsymmetrinen ryhmitys, jonka perusta oli brasilialaisessa diagonal -muodostelmassa, jossa WM:n
keskiössä olevaa neliötä – jonka muodostavat kaksi tukimiestä ja kaksi välihyökkääjää – on käännetty hieman vinoon. Diagonalissa toinen välihyökkääjä pelaa lähempänä keskushyökkääjää kuin toinen, ja toinen tukimies on niin alhaalla, että hänet voi jo melkein laskea neljänneksi puolustajaksi. Esimerkiksi Brasilian MM-joukkueessa nelikulmion muodostivat Pelé, Didi, Zito ja Bellini.
Brasilian 4-2-4 oli diagonaliakin epäsymmetrisempi ryhmitys. Tämä johtui joukkueen laitapelaajista Mário Zagallosta ja Garrinchasta, jotka olivat täysiä vastakohtia toisiinsa nähden. Zagallo pelasi keskikenttää
tukevassa kahden suunnan roolissa, Garrincha kaikista puolustusvelvoitteista
vapautettuna perinteisenä laitahyökkääjänä. Zagallon ja Garrinchan erot
vaikuttivat myös Brasilian laitapuolustajavalintoihin: vasemmalle istutettiin aktiivisesti hyökkäyksiä tukeva Nílton Santos ja oikealle puolustava peruspakki Djalma Santos. Kaksi keskuspuolustajaakin oli
kaikkea muuta kuin nykymallin mukainen topparipari. Orlando pelasi perinteistä
brittityylistä keskuspuolustajaa päätehtävänään vartioida vastustajan keskushyökkääjää;
Bellini taas sijoittui hieman ylemmäksi ja tuki voimakkaasti keskikenttää. Kun Brasilian keskikentän kaksikko sai tukea
sekä Zagallolta että Belliniltä, eivät he jääneet laisinkaan yksin.
 |
| Brasilian kokoonpano vuoden 1958 MM-finaalissa Ruotsia vastaan. |
4-2-4:n globaali väärinymmärrys johtui siitä, että TV-aikakauden ollessa vasta tuloillaan harva valmentaja näki ryhmitystä pelitilanteessa. Toinen syy oli
itse numeroyhdistelmässä, joka pelkisti todellisuutta rajusti. Lehdistön
kirjoittelua seuranneet valmentajat oppivat soveltamaan uutta taktiikkaa
numeroyhdistelmän kirjaimellisesti indikoimassa muodossa. Samaa
yksinkertaistamista esiintyy monien pelijärjestelmien kohdalla tänä päivänäkin,
mutta 4-2-4:n kohdalla virhe on erityisen kohtalokas.
Suomeen 4-2-4 rantautui kuvaavasti. 1950-luvun lopussa
Suomen B-maajoukkuetta valmentanut Olavi ”Ola” Laaksonen luki
vallankumouksellisesta taktiikasta saksankielisestä lehdestä – osaamatta saksaa.
Olan vaimo ymmärsi kieltä sen verran, että käänsi jutusta osan, ja jo
seuraavassa B-maaottelussa Suomi ryhmittyi muotoon 4-2-4. Systeemiä
ihmettelivät suurin piirtein kaikki ottelua todistaneet, mutta 0-0 -tulos
riitti vakuuttamaan Olan siitä, että ryhmityksen käyttöä kannatti jatkaa. Laaksonen
myötävaikutti uuden taktiikan omaksumista myös A-maajoukkueessa. 4-2-4:ä käytettiin seuraavana vuonna jo kaikissa A-maaotteluissa, muun muassa syksyn MM-karsintaottelussa Ranskaa vastaan (ks.
kuva alhaalla).
 |
| Suomen verrattain nimekäs kokoonpano Ranskaa vastaan syksyllä 1960. 4-2-4 muodostettiin laskemalla tukimies Olli Heinonen toiseksi keskuspuolustajaksi ja välihyökkääjä Unto Nevalainen keskikentälle "ei kenenkään maalle". |
Numeropelin päästyä liikkeelle sitä ei enää ollut
pysäyttäminen. Kyllästyttyään 4-2-4:än vuosikymmenen puolivälissä Ola peluutti
Suomea hetken 3-3-4:lla, kunnes pelijärjestelmäksi vakiintui 4-3-3, joka tosin
on kaukana siitä, mitä 4-3-3 tänä päivänä tarkoittaa. 4-3-3:n -60-lukulaisessa versiossa
keskuspuolustajat eivät pelanneet rinnakkain vaan päällekkäin, niin että toinen
vartioi ja toinen ”lakaisi”. Lakaisija (engl. sweeper) pelasi muiden
alapuolella ja nimensä mukaisesti siivosi puolustuksen selustaan pelattuja
juoksupalloja turvallisemmille vesille. Lakaisija oli myös ainoa pelaaja, joka oli vapautettu
muun joukkueen harjoittamasta miesvartioinnista, joka muuttui 1960-luvulla
aiempaa järjestelmällisemmäksi.
Lakaisijaa alettiin vähitellen kutsua liberoksi, mutta Suomen
kohdalla vanhempi termi olisi ollut osuvampi. Beckenbauermaisen pallollisen
dominanssin sijaan suomalaisliberoiden työnkuva koostui lähinnä pallojen lakaisemisesta
takaisin vastustajan kenttäpuoliskolle – sekä luonnollisesti kovasta
taklauspelistä, silloin kun siihen tarjoutui tilaisuus. Suomessa kukaan ei 1960-luvulla
hallinnut tätä pelipaikkaa yhtä hyvin kuin pitkäaikainen Lahden Reippaan ja
A-maajoukkueen puolustaja Timo ”Tilli” Kautonen. 173 cm:n varrellaan
lahtelaisesta ei ollut perinteiseksi keskuspuolustajaksi, mutta
aggressiivisuutensa, taklaustensa ja juoksuvoimansa ansiosta hän soveltui
erinomaisesti liberoksi. Tilliä voi mielestäni hyvin perustein kutsua Suomen
ensimmäiseksi liberoksi. Tai lakaisijaksi.
Numeropeli oli tullut jäädäkseen, mutta miten aikalaispelaajat
siihen suhtautuivat? Mikäli 1960-luvulla Saksan Bundesliigan HSV:ssä pelannutta Juhani Peltosta on uskominen, ei taktisia sommitelmia otettu aivan avosylin vastaan: ”Brasilialaiset toivat 4-2-4 -systeemin, jota Suomessa ei ehditty
ymmärtää, ennen kuin muotiin tuli jo englantilaisten MM-kuviot 4-3-3. Italiassa
keksittiin taaksevedetty libero ja näiden kaikkien sekamelskaa ovat olleet mitä
eriskummallisimmat taktiset suunnitelmat. Yhteistä kaikille, että niiden
oppiminen on ollut tuskallista ja usein melkein mahdotonta.” (Juhani Peltonen/Matti Pitko: Hakasta Hampuriin)
 |
