Kirja-arvio: Jimmy Burns: Diego Maradona – maailman paras jalkapalloilija?

Jimmy Burns kirjoitti kirjan löytääksen vastauksen siihen, mikä Diego Maradona on miehiään. Nyt kirjan vuonna 2010 julkaistu toinen painos on tarjolla myös suomenkielisenä.

Jimmy Burnsin hiljattain suomennettu, mutta alkujaan jo vuonna 1996 julkaistu kirja argentiinalaisesta jalkapallolegendasta Diego Maradonasta osoittaa ainakin sen, että epäviralliset elämäkerrat ovat parhaita. Kirjaan ei ole saatu suostumusta päähenkilöltä itseltään, mikä ei ole ihme: harvat poikkeukset pois lukien Diego pitää toimittajia vihollisinaan, erityisesti jos he ovat englantilaisia toimittajia. Mielipide ei liene muuttunut tämän kirjan myötä.

Kuva: Wally Gobetz (Flicr)

Burnsin kirja perustuu Diegon lähipiiriin päässeiden – ja kirjan julkaisun jälkeen sieltä potkittujen – henkilöiden kertomuksiin, joiden kautta Burns luotaa Diegon jalkapallouraa ja persoonaa sekä tarkastelee tutkimuskohdettaan poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen linssin lävitse. Ylistävää kuvailua on tarjolla hyvin vähän; kriittistä tarkasteltua sitäkin enemmän. Suomennettu toinen painos eroaa ensimmäisestä ennen kaikkea alun ja lopun osalta: johdantoluvussa Burns käsittelee kirjan julkaisun jälkeistä mediakohua ja viimeisessä luvussa Maradonan lyhyttä pestiä Argentiinan maajoukkuevalmentajana kesän 2010 MM-kisoissa. Surrealistisia sävyjä sisältävässä johdannossa kirjoittaja laittaa myös itseään likoon kertomalla henkisestä luhistumisestaan, johon kirjan julkaisua seurannut pyöritys hänet syöksi.

Ensimmäisessä luvussa Burns tulkitsee esseistisesti Maradona-ilmiötä kaikessa laajuudessaan, mutta varsinainen tarina alkaa Villa Fioritoksi kutsutusta Buenos Airesin slummista, jossa Maradona vietti lapsuudensa. Slummipojan nousu tähteyteen sisältää kaikki tunnusomaiset piirteet eteläamerikkalaisesta unelmasta: köyhät ja kouluttamattomat vanhemmat näkevät lapsensa lahjakkuuden ja panostavat häneen kaikkeensa, koska menestys jalkapallossa on koko perheelle ja suvulle ainoa väylä sosiaaliseen nousuun. Kaiken panostamiseen sisältyvät niin tänä päivänä kuin aiemminkin lääketieteelliset keinot; Burnsin mukaan myös heiveröisen Diegon fysiikkaa paranneltiin kasvuhormonipistoksilla tämän ollessa hyvin nuori.

Argentinos Juniorsin otteluiden tauoilla kikkailleesta maskotista kasvoi juniorijoukkueiden lapsitähti, joka debytoi seuran edustusjoukkueessa 10 päivää ennen 16-vuotissyntymäpäiväänsä. Siirryttyään Boca Juniorsiin hänestä tuli kansallinen ikoni. Tämä teki Maradonasta arvokkaan paitsi seuralleen, myös Argentiinaa hallinneelle sotilasjuntalle, joka ymmärsi jalkapallon arvon poliittisen propagandan välineenä. Kenraalit pitivät Burnsin mukaan Maradonan pelaamista Argentiinassa niin tärkeänä, että ohjasivat varoja hänen palkkaansa kansallisen lentoyhtiön tileiltä. Maradonan tähdittämät militaristiset spektaakkelit olivat omiaan kääntämään huomiota maan sekasortoisesta talous- ja ihmisoikeustilanteesta. Siihen armeijan miehillä riitti muitakin keinoja – muun muassa katsomoissa kauhua kylväneet barra brava -ryhmät, joita käskytettiin hiljentämään hallintoa vastaan suunnatut mielenosoitukset väkivallalla.

Maradonasta tuli luonnollisesti arvokas myös taloudellisesti. Burns esittää, että hän oli itse asiassa ensimmäinen jalkapallon globaali supertähti, joka teki kaikkensa maksimoidakseen markkina-arvonsa. Tarkemmin sanottuna kyse ei ollut yksin Diegosta, jolla ei ollut edellytyksiä tai haluja talousasioidensa hoitoon, vaan hänen lähipiirissään olleista henkilöistä, joista erityisesti juutalaistaustaisen Jorge Cyterszpilerin vaikutus oli suuri. Cyterszpiler oli ensimmäinen virallisesti toiminut agentti argentiinalaisessa jalkapallossa. Hänen aloitteestaan perustettu Maradona Productions takoi rahaa sponsorisopimuksilla ja oheistuotemyynnillä jo ennen kuin Maradona siirtyi 21-vuotiaana pois Argentiinasta.

Poliittisten ja taloudellisten etupiirien ristitulessa Maradona löysi pommisuojan läheisimmistään. Miehen yksityiselämää alkoi jo varhain hallita hänen ympärilleen syntynyt klaani, joka koostui perheestä, sukulaisista ja ystävistä sekä onnenonkijoista, jotka sattuivat pääsemään tähden suosioon. Kuninkaan hovia muistuttanut seurue kulki miehen mukana Barcelonaan ja Napoliin ja oli vastuussa niistä taloudellisista vaikeuksista, joihin hän ajautui suuresta palkastaan ja Maradona Productionsista saamistaan tuloista huolimatta. Maestro toki osallistui auliisti itsekin holtittomaan kulutukseen. Barcelona-ajoista lähtien yksi merkittävimmistä menoeristä oli kokaiini.

Millainen Diego Maradona sitten on persoonana? Burnsin mukaan ristiriitainen, vainoharhainen ja äärimmäisen voitontahtoinen. Vaikka miehen yksityiselämään kuuluivat säännölliset vierailut bordelleissa ja kokaiiniluolissa, häntä ajoi eteenpäin pakkomielteinen halu olla paras jalkapalloilija maailmassa – keinolla millä hyvänsä. Jos kentälle meneminen vaati toistuvia kortisonipiikkejä, niin sitten se vaati. Burns kertoo, että Napolissa Maradonan nilkat olivat jatkuvasti turvoksissa erilaisten tulehdusten ja vammojen takia, mutta kyseenalaista etiikkaa noudattaneet seuralääkärit julistivat hänet aina pelikuntoiseksi ja varmistivat puudutuspiikeillä, että hän pelaa.

Diego saavutti unelmansa ja nousi aikansa parhaaksi pelaajaksi maailmassa. Kyse ei kuitenkaan ollut pitkästä ajanjaksosta, ja hänen myöhempi maineensa on nähdäkseni kasvanut reilusti todellisia tekoja suuremmaksi. Maradonan uran huippu osui juuri siihen hetkeen, kun seurajalkapalloa ei vielä ollut mahdollista seurata televisiosta ympäri maailmaa, mutta MM-kisoja oli. Meksikon MM-kisat 1986 olivat muun muassa Suomessa ensimmäiset, joissa jokaista peliä voitiin seurata suorana lähetyksenä. Onnistuminen maailman silmien alla ensimmäisissä kisoissa, joissa se todella oli mahdollista, teki Maradonasta kuolemattoman ja varusti hänet sädekehällä, jota eivät himmentäneet edes uran viimeisten vuosien pelilliset epäonnistumiset ja huume- ja dopingskandaalit.

Mitä lähemmäs loppua Burnsin teos etenee, sitä enemmän pelikentillä loistava tähti katoaa, ja rikollisten kanssa veljeilevä suuruudenhullu huumehörhö nousee esiin. Siirryttyään Napoliin Maradona joutui jo olosuhteiden pakosta tekemisiin kaupunkia hallinneen mafiaorganisaatio Camorran kanssa, mutta Burns antaa ymmärtää, että tuttavuus ei ollut Diegolle vastenmielinen. Hän ymmärsi hyvin mafiaverkostoja yhteen sitovat keskinäisiin palveluksiin ja luottamukseen perustuvat suhteet, koska hänen oma klaaninsa toimi vastaavilla periaatteilla. Camorra järjesti tähdelle myös mahdollisuuden vilkkaan yöelämän viettämiseen, ilman että tarvitsi huolehtia sen nousemisesta esiin julkisuudessa.

Burnsin mukaan hänen tavoitteensa ei ollut Maradonan mustamaalaaminen, vaan esittää hänet "sympaattisena uhrina", joka ajautui vaikeuksiin jouduttuaan erilaisten auktoriteettien hyväksikäyttämäksi. Oli miten oli, kirja jättää jälkeensä kuvan Maradonasta, joka näyttää aivan joltain muulta kuin maailman kaikkien aikojen parhaalta jalkapalloilijalta – joksi monet häntä edelleen nimittävät. Burnsin teoksen perusteella Maradona ei onnistunut Euroopassa varauksetta yhdessäkään seurassa, päättyihän myös hänen hyvin alkanut pestinsä Napolissa pelilliseen mahalaskuun ja häpeälliseen narahtamiseen huumeista. Burnsin valinta keskittyä Maradonan aiheuttamiin skandaaleihin tekee kirjasta mielenkiintoisen, mutta niillä herkuttelu menee ajoittain liiallisuuksiin. Esimerkiksi vuoden 1994 MM-kisojen efedriinikäryn seikkaperäinen läpikäyminen oli mielestäni tarpeetonta, koska lukijalle oli jo kyetty osoittamaan, että Diego hyödynsi erilaisten puoskarien lääkeapua koko uransa ajan – eikä vain Diego.

Burnsin kirja saanee useimmat Maradona-fanit – ainakin ne, ketkä sen uskaltavat ottaa käsiinsä – pohtimaan suhdettaan esikuvaansa. Ajattelemisen aihetta se antaa muillekin. Ikuisesti käytävää vertailua Maradonan ja Messin välillä se tuskin lopettaa: Argentiinassa edellinen on ja pysyy suurempana, vaikka hänen tilastonsa ja saavutuksensa – sitä yhtä lukuun ottamatta – kalpenevat Messille sekä seurajoukkue- että maajoukkueuran osalta. Meksikossa kesällä 1986 syntynyt jalkapallojumala elää edelleen.

Kuva: Leonardo Dell'Aquila (Flickr)