Mixu Paatelainen ja suomalainen peli-identiteetti

Mitä eroa on pelityylillä ja peli-identiteetillä? Tässä tekstissä pohdin myös, mitä A-maajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on tehnyt suomalaisen peli-identiteetin hyväksi.

Käsitteet ovat väistämättä yksinkertaistuksia, jotka pelkistävät todellisuutta mutta auttavat toisaalta ymmärtämään ja tulkitsemaan sitä. Identiteetti on kuvaava esimerkki. Urheiluun sovellettuna identiteetistä puhutaan usein peli-identiteettinä, ja sitä käytetään rinnakkain pelityylin kanssa. Termien ero on nähdäkseni siinä, että pelityyli on konkreettisesti, jopa numeraalisesti todennettavissa, kun taas peli-identiteetti on abstraktimpi: se viittaa itseymmärrykseen, tapaan määritellä oma minuus suhteessa muihin. Jalkapalloilullisessa kontekstissa peli-identiteetti on joukkueen tai yhteisön selkäytimeen iskostettu näkemys siitä jalkapallosta, jota se pyrkii pelaamaan. Identiteetti ei ole merkityksetön ja triviaali käsite, sillä sen pohjalta kukin pelaaja tekee hyvin perustavanlaatuisia valintoja kentällä – otanko paineen alla pallon haltuun ja pelaan sen pienellä riskilläkin omilla vai potkaisenko sen niin kauas kuin lähtee.

Ilmeisin ja kansainvälisesti tunnetuin esimerkki peli-identiteetistä löytyy Barcelonasta, jossa junioripelaajat omaksuvat kuuluisan barcelonalaisen DNA:n jo La Masia -akatemiassa. Jalkapallossa esiintyy runsaasti muitakin peli-identiteettejä ja niiden pohjalle rakennettuja pelitapoja. Kansallisia pelityylejä on yritetty selittää yhteiskunnallisella ja historiallisella kontekstilla, ja monesti ne on liitetty myös kansanluonteeseen sekä kunkin yhteiskunnan juuret muodostaviin keksittyihin traditioihin.

Identiteetit eivät ole pysyviä eivätkä muuttumattomia, eivätkä ole pelityylitkään. Yleensä ne syntyvät periodeina, joiden aikana joukkue kehittää itseään pitkäjänteisesti samojen arvojen ja toimintatapojen ohjaamina. Lopputuloksen on oltava riittävän tunnistettava, jotta siihen voidaan lyödä peli-identiteetin leima. Suomessa selvästi havaittavia peli-identiteettejä on nähty paikallistasolla. 1950-luvulta lähtien kukoistaneessa savolaisessa naatiskelussa tyyli asetettiin tuloksen edelle: siinä oli piirteitä sekä unkarilaisesta sulavasta lyhytsyöttöpelistä että brasilialaisesta harhauttelusta harhauttelun itsensä vuoksi. Brasilialaisen jalkapallon tavoin savolaisessa harhauttelussa oli kyse muustakin kuin kentällä peippailusta: sen taustalla on ”kiero” savolainen luonne, joka ei taivu helposti ylhäältä määriteltyihin, kaavamaisiin ratkaisumalleihin. Savolainen pelitapa jalostui Kuopion Palloseurassa legendaarisen Aaro Heikkisen valmentajakaudella -50-luvulla ja ruumiillistui kuopiolaisen jalkapallon kultaharkossa Aulis Rytkösessä, Suomen vastineessa Ferenc Puskásille ja Alfredo di Stéfanolle.

Kuva: Käyttäjä Ras (Wikimedia Commons)

Savon lisäksi tunnettuja paikallisia pelitapoja on ollut muun muassa Kotkassa, jossa fysiikkaa ja työmoraalia painottava ahtaajapallo määritteli kaupungin jalkapalloa vuosikymmeniä, ja Espoossa, jossa pallonhallinta nousi FC Hongan tavaramerkiksi liiganousun jälkeisinä vuosina. Tämän päivän Honka tarjoaa tyyppiesimerkin peli-identiteetin hauraudesta. Shefki Kuqin aikakaudella Honka on tehnyt U-käännöksen tiellä, jota se seurasi Mika Lehkosuon valmentajakaudella. Nyky-Hongalla ei ole peli-identiteettiä eikä tunnistettavaa pelityyliä, eikä voisikaan olla: sitä, tai mitään muutakaan, ei luoda yhden-kaksi kuukautta seurassa viihtyvien kiertolaisten turvin. Peli-identiteetin syntyminen vaatii vuosia, mutta sen voi menettää huomattavasti nopeammin.

Kansallisen peli-identiteetin ja pelityylin rakentaminen on haastavampaa kuin paikallisen. Peli-identiteetin syntyminen on aina vähintään osittain hallitsematon, orgaanisesti kehittyvä prosessi, johon vaikuttaa kulloinkin käytettävissä oleva pelaajamateriaali ja aika, jonka joukkue viettää yhdessä. Kun kyseessä on maajoukkue, tuo aika on rajallinen. Suomen kokoiselle maalle luja identiteetti ja selväpiirteinen pelityyli voivat kuitenkin antaa merkittävän kilpailuedun isommilla resursseilla operoiviin maihin nähden. Suomalainen pelitapa on syystä noussut puheenaiheeksi viimeisen 10 vuoden aikana kaikissa nousevissa joukkueurheilulajeissa.

Identiteetin luominen on tiimityötä, mutta keskeisin henkilö on yleensä projektia johtava päävalmentaja. Suomen jalkapallossa peli-identiteetin nousu henkilöityy Mixu Paatelaiseen. Viimeisen kahden vuosikymmenen aikaisista maajoukkueen luotseista Paatelainen on tehnyt eniten suomalaisen pelitavan luomiseksi. Mixun konkreettisena tavoitteena on ollut rakentaa A-maajoukkueelle sellainen pelitapa, jolla arvokisaunelma vihdoin toteutuu, mutta hänen unelmansa on vielä laajempi: luoda Suomellekin kansallinen pelityyli tekemällä A-maajoukkueesta lippulaiva, joka toimii esikuvana koko jalkapalloilevalle Suomelle ja määrittelee sen, mitä suomalainen jalkapallo on.

Hibs-valmentaja Mixu Paatelainen keväällä 2009. Kuva: Tom Brogan (Flickr)

Edellisillä maajoukkueen päävalmentajilla ei ollut joko kykyä tai halua niin suureen rakennustyöhön, jota peli-identiteetin luominen vaatii. Tanskalainen maailmanmies Richard Möller Nielsen vakuutti karismallaan, mutta ei ollut taktisesti riittävän valveutunut eikä kaukonäköinen; Antti Muurisen romanttinen pelifilosofia oli sidoksissa kultaisen sukupolven pelaajamateriaalin; Roy Hodgsonin inhorealistinen strategia tähtäsi tuloksentekoon vain EM 2008 -karsintaprojektissa; Stuart Baxterin aikaisesta sekametelisopasta oli vaikea erottaa minkäänlaista suunnitelmaa, saati pelikirjaa.

Kun Paatelainen aloitti pestissään Baxterin jälkeen, maajoukkueen pelillinen kaaos näkyi karulla tavalla, kun Ruotsi murskasi Suomen 5-0 kesäkuussa 2011 Råsundalla pelatussa EM-karsintaottelussa. Projektin alku oli tyrmäävä, mutta sen jälkeen käyrä on ollut tasaisen nouseva sekä taktisesti että tuloksellisesti. Maajoukkueen pelitavan taktiset puitteet muodostaa Mixun kuuluisa joulukuusi-ryhmitys, johon kuitenkaan ei olla hirttäydytty: tarpeen tullen, ennalta kovempia maita vastaan, siitä on oltu valmiita luopumaan. Suomalaisen peli-identiteetin toteutumisen kannalta on tärkeää, että joulukuusi pysyy koristeltuna Mixun olohuoneen nurkassa aina kesään 2016 saakka. Pienet maat eivät voi menestyä modernissa jalkapallossa ilman pitkäjänteisyyttä, eikä sitä ole systeemin romuttaminen yksittäisten heikkojen tulosten jälkeen.

Paatelaisen peli-identiteetin ytimessä on Mixun puheissa usein toistuva positiivisuus ja kollektiivisuus. Käytännössä positiivisuus tarkoittaa aloitteellisuutta, rohkeutta ja vahvaa pallollista peliä, jopa pallonhallintaan pyrkimistä. Joukkueen rungon tällaisessa jalkapallossa muodostavat peliä avaavat topparit (Niklas Moisander), juoksuvoimaiset ja tekniset laitapuolustajat (Kari Arkivuo, Jere Uronen), aggressiiviset mutta syöttötaitoiset keskikenttäpelaajat (Perparim Hetemaj, Alex Ring) ja nopeajalkaiset väli- ja keskushyökkääjät (Teemu Pukki, Kasper Hämäläinen). Suomella on käytössään heikompi pelaajamateriaali kuin 10 vuotta sitten, mutta avainrooleihin on silti tarjolla riittävästi laatua, etenkin kun joukkueen ehdotonta tähtipelaajaa Roman Eremenkoa voi käyttää joko pelin rakentajana alempana tai ratkaisijana ylempänä. Pallottomassa vaiheessa korostuu koko joukkueen työmoraali. Mixu tietää, että yleensä suomalainen pelaaja on luonteeltaan kurinalainen, työteliäs joukkuepelaaja, joten hän luottaa siihen, että pallonmenetyksen sattuessa pelaajat liikkuvat nopeasti pallon alle ja pitävät joukkueen muodon kasassa.

Mixu Paatelainen on valmentajauransa aikana käynyt läpi metamorfoosin, jonka aikana itseään pelaajana muistuttaneesta aloittelijasta on tullut moderni, keskusteleva ja management-by-perkele -koulukuntaa vierastava pelifilosofi. Mixu vakuuttaa halullaan oppia uutta ja kehittää itseään. Virhearvioitakin on sattunut matkan varrelle, mutta heikosti onnistuneet vaihdot ja puutteellinen reagointi pelitapahtumiin eivät isossa kuvassa merkitse paljoa.

EM 2016 -projektin lähestyessä huipennustaan, Suomen maajoukkueen pelaajat tietävät, miltä sivulta Mixun pelikirjasta itsensä löytävät. Tietävätkö uuden valmentajan alaisuudessa pelaamaan opettelevat kreikkalaiset ja unkarilaiset?