Modernia jalkapalloa

"Moderni" on nykyjalkapallossa muodikas adjektiivi. Miten modernius näkyy käytännössä, ja millaisia merkityksiä siihen liitetään?

Kun jalkapalloilijaa sanotaan moderniksi, tarkoitetaan yleensä, että hän on erilainen kuin saman pelipaikan arkkityyppi. Keskuspuolustajat eivät enää ole vain vahvoja pääpelaajia, vaan he ovat myös nopeita ja hyviä pelinavaajia; keskushyökkääjät eivät enää ole isokokoisia tai teknisiä, vaan isokokoisia ja teknisiä. Yleisimmässä merkityksessään modernius on synonyymi monipuolisuudelle.

Mats Hummels, moderni puolustaja. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä Steindy

Jalkapallossa on aina ollut monipuolisia pelaajia, mutta uutta on se, että nykyisin kaikilla pelipaikoilla edellytetään teknisiä, taktisia ja fyysisiä kykyjä. Taustalla on systeemin voitto yksilöstä ja ajatus siitä, että koko joukkueen on puolustettava ja hyökättävä. Kirjailija ja jalkapallotoimittaja Jonathan Wilson ajoittaa murroskauden 1970-luvulle, jolloin Valeri Lobanovski tieteellisti itäeurooppalaisen jalkapallon, ja totaalinen jalkapallo Hollannissa mullisti käsitykset pelaajien rooleista ja pelipaikoista.

Nykyisin yksilösuorituksilla ja henkilökohtaisella taituruudella on sijaa vain systeemin puitteissa. Viime vuosikymmeninä läpilyöneet uudistukset, kuten prässääminen ja aluepuolustus, edellyttävät pelijärjestelmää, jonka toteuttamiseen koko joukkue osallistuu. Valmentajien tapauksessa modernius viittaa systeemin korostamiseen. Modernin valmentajan papereissa jokaisella pelaajalla on kentällä oma tehtävänsä, jonka onnistuminen arvioidaan vain sen mukaisesti, mikä vaikutus sillä on joukkueen menestykseen otteluissa. Riippuu valmentajan peli- ja elämänfilosofiasta, tarkoittaako menestys ainoastaan tulosta, vai onko tavoitteena myös pelata tietyllä tavalla. Jalkapallossa on aina ollut sekä pragmaatikkoja että romantikkoja, ja suurimman osan nykyvalmentajistakin voi sijoittaa jompaankumpaan kategoriaan.

Pep Guardiola, moderni valmentaja. Kuva: Tsutomu Takasu, Wikimedia Commons

Systeemin kasvanut merkitys on muuttanut pelaajien tehtäviä kentällä. Esimerkiksi tuttu fraasi ”hyökkääjän ainoa tehtävä on tehdä maaleja”, joka edelleen nousee aika ajoin esiin mediassa ja jalkapallofanien puheissa, ei enää sellaisenaan päde. Nykyjalkapallossa maalintekovastuu jakaantuu kaikille hyökkäyspään pelaajille, eikä ryhmityksessä nimellisesti ylimpänä pelaavalla ole aina parhaat edellytykset maalintekoon. Yhä useammin kärkipelaajan paikalla on targethyökkääjä tai valeysi, jonka liikesuunnat tähtäävät tilan ja maalitilanteiden luomiseen muille. Hyökkääjätyyppi, joka heitetään kentälle ainoana ohjeenaan tehdä maaleja, on jäänyt lajin evoluution uhriksi, ja sama koskee valmentajia, joiden taktinen ymmärrys rajoittuu näin lakonisiin ohjeisiin. Roolitukseen kuuluvat aina myös puolustusvelvoitteet ja palloton liikkuminen. Kääntäen asian voi nähdä myös niin, että pelkkä maalien tekeminen ei riitä, jos omat tehtävät jäävät muilta osin täyttämättä.

Kaikki eivät ole valmiita alistumaan osaksi systeemiä. Kyse on jalkapalloon sisältyvästä paradoksista: moderni jalkapallo edellyttää yhtä aikaa sitoutumista joukkueeseen ja individualismia, jota ilman äärimmäisen kilpaillun lajin huipulla ei selviä hengissä. Maalit ja maalisyötöt nostavat pelaajan markkina-arvoa ja lisäävät positiivista mediahuomiota, joten pelaajan – ja hänen taustallaan operoivan agentin – uramahdollisuuksien kannalta niiden tavoittelu on loogista. Asennoitumiseen vaikuttaa myös pelaajien itsetuntoa pönkittävä tähtikultti, joka on nostanut lajin huiput valokeilaan globaaleina idoleina.

Toisinaan systeemikeskeisen valmentajan ja itsekeskeisen pelaajan välille syntyy konflikteja. Näissä konflikteissa pelaaja joutuu yleensä joko nöyrtymään ja sovittamaan kykynsä ja halunsa systeemin vaatimaan muottiin tai vaihtamaan joukkuetta. Useimmat valmentajat eivät halua joukkueeseensa hallitsemattomia osia. Esimerkiksi Sir Alex Ferguson noudatti koko valmentajauransa ajan periaatetta, jonka mukaan joukkuettaan suuremmaksi kasvanut pelaaja sai lähteä, oli kyse kenestä tahansa. Periaatetta sovellettiin muun muassa David Beckhamiin, Roy Keaneen ja Ruud van Nistelrooy'hin.

Vastaava periaate lienee myös Pep Guardiolalla. Zlatan Ibrahimovicin elämäkertaa lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että miehen sopeutumisongelmat Barcelonassa johtuivat ennen kaikkea siitä, että hän edustaa äärimmäisenä egoistina ja oman tiensä kulkijana pelaajatyyppiä, jota on hyvin vaikeaa sijoittaa osaksi pelijärjestelmää. Zlatan on anomalia systeemissä.  Parhaimmillaan hän on vain sellaisen managerin alaisuudessa, joka hyväksyy tämän.

Zlatan kuvaa kirjassaan, miten ei lainkaan ymmärtänyt ”koulupoikien” lailla Guardiolan edessä nöyristelleitä Barcelonan maailmantähtiä. Erityisesti miestä risoi Leo Messin erityisasema – jonka hän olisi halunnut itselleen – ja se, että Guardiola ei halunnut vapauttaa häntä prässäämisestä ja muusta ”turhasta” juoksemisesta. Zlatan olisi mielestään voinut antaa suuremman panoksen joukkueelle vapaassa roolissa. Guardiolan käsitys lienee ollut kuitenkin juuri päinvastainen. Systeemiä painottavan valmentajan ajatusmaailmassa pelaaja antaa suurimman panoksen joukkueelle, silloin kun hän pelaa juuri siinä roolissa, joka hänelle on annettu. Messi oli Guardiolan Barcelonassa ainoa pelaaja, jota koskivat eri säännöt kuin muita. Erivapaudet olivat kuitenkin tuskin niin suuria kuin Zlatan tuo kirjassaan esiin. Messi oli – ja on – erityisistä taidoistaan huolimatta osa Barcelonan systeemiä. Zlatan ei ollut, ja mikä tärkeämpää, ei edes halunnut olla.

Nykyisin useimmat huiput ovat valmiita luopumaan henkilökohtaisen glorian metsästämisestä, mikäli joukkueen etu sitä vaatii, ja valmentaja on riittävän suuri auktoriteetti. Sekin on omalla tavallaan moderniutta. Modernin jalkapalloilijan ihanne toteutuukin parhaiten pelaajassa, jolla on monipuolisten pelillisten ominaisuuksien lisäksi luonteenlaatu, jossa individualistiset pyrkimykset yhdistyvät joukkuepelaajan työmoraaliin.

Lopuksi on todettava, että murroskausi ei koskaan tarkoita, että kaikki olisi sen jälkeen toisin kuin ennen. Kaikkia nykyjalkapalloilijoita ei voi kuvailla moderneiksi, eikä voi kaikkia valmentajiakaan.

Harry Redknapp. Kuva: Wikimedia Commons, käyttäjä James Boyes