Red Bull Leipzig – tölkkien vai jalkapallon takia?

Proaktiivista, vauhdikasta jalkapalloa pelaava nousijajoukkue haastaa jo ensimmäisellä kaudellaan Bundesliigassa suuren ja mahtavan Bayern Münchenin. Leimuavissa punavalkoisissa asuissaan joukkueen nuoret tähdet sekä iskevät solkenaan maaleja että päästävät niitä. Kotikatsomot pullistelevat väkeä, tunnelmaa riittää. Jos katsottaisiin vain vihreälle veralle, kaikki pitäisivät RasenBallsport Leipzigista.

Mutta ei. Kyse onkin Red Bull Leipzigista – tuotteesta, jota monikansallinen korporaatio käyttää myydäkseen nuorille eri puolilla maailmaa epäterveellisiä energiajuomiaan. Se rikkoo heikosti peitellyllä yhtiömallillaan häikäilemättömästi Bundesliigan perinteitä ja on tasannut tietään alasarjoista eliittiin poskettomilla summilla rahaa. Lisäksi se on kaikkien muoviseurojen äiti, joka perustettiin Leipzigiin, koska korporaation kasvottomat virkamiehet laskivat, että huippujalkapallon joutomaaksi jääneessä kaupungissa taloudelliset näkymät ovat parhaat. MM-kisoihin 2006 valmistunut moderni stadionkin oli jo odottamassa.

RB Leipzigin pelaajapolitiikka on sovitettu nerokkaasti yhtiön markkinointikonseptiin. Sen sijaan, että suuryrityksen pohjattomasta kassasta ammennettaisiin rahaa väsyneisiin laskeviin tähtiin tai edes huipulla tuikkiviin tähtiin, rahat käytetään huipulle matkalla oleviin pelaajiin. Näistä lahjakkuuksista hiotaan energiajuomayhtiön brändiin täydellisesti sopiva joukkue, joka tosiaan pelaa kuin siivet selässään – sähäkästi prässäten, taidokkaasti syötellen. Nuoret tähdet hiotaan pelitapaan joko Leipzigissa tai toisessa Red Bullissa, Salzburgissa, jonka on tyytyminen farmiseuran statukseen huolimatta siitä, että kyse on omaa liigaansa vuosikaudet dominoineesta seurasta. Rahalla lannoitetaan myös Leipzigin juniorijalkapalloa, jotta Red Bull-DNA saadaan iskostettua myös kaupungin juniorifutaajiin ja seuraan saadaan oman kylän poikia samaistumisen kohteiksi.

Viimeaikaisesta yskähtelystään huolimatta Leipzig on debyyttikaudellaan Bundesliigassa ollut parempi kuin tuskin edes korporaation taskulaskinmiehet tai seuran urheilupuolesta vastaavat Ralf Rangnick ja Ralph Hasenhüttl osasivat odottaa. Supertalenteista supertähdiksi ovat jo singahtaneet hyökkäyksen kulmakivet Timo Werner ja Emil Forsberg ja keskikentän ngolokante, Naby Keita. Werner on tiedetty superlahjakkuudeksi jo pitkään, mutta hänellä oli allaan heikko kausi Stuttgartissa. Emil Forsberg valittiin edellisellä kaudella 2. Bundesliigan parhaaksi pelaajaksi, mutta kuitenkin vain kakkosen, ja Naby Keita Itävallan Bundesliigan parhaaksi, mutta kuitenkin vain Itävallan. Lisäksi rahan polttamisesta huolimatta suuri osa joukkueesta koostuu edelleen gulacseista, comppereista ja ilsankereista, joiden arvelisi viettävän kevättään todennäköisemmin Bundesliigan putoamis- kuin europaikkataistelun parissa.

Leipzigia haukutaan monista syistä, mutta keskeisimpänä lienee sen äärikaupallinen yhtiömalli. Saksassa on pidetty pyhänä, että seurayhteisön ulkopuolisille tahoille kuten kiinalaisille liikemiehille tai sponsoreille ei anneta liian suurta valtaa seuroissa. Kaikki bundesliigaseurat ovat osakeyhtiöitä, mutta 50+1 -sääntö takaa sen, että seurayhteisön jäsenet, muun muassa fanit, omistavat enemmistön seurasta ja omaavat siten äänienemmistön päätöksenteossa. Leipzigin jäsenyys on kuitenkin tiukasti rajattu, eikä päätöksentekoon käytännössä päästetä ulkopuolisia.

Olen Bundesliigan viihdekäyttäjä ja tiedän katsovani liigaa eri näkökulmasta kuin paikalliset fanit. Ulkopuolelta katsottuna minun on vaikea ymmärtää, mikä olennaisesti erottaa Leipzigin esimerkiksi Hoffenheimista, Leverkusenista tai Wolfsburgista. Näistä ensimmäinen on miljardööri Dietmar Hoppin leikkikalu, jonka rakettimainen nousu Saksan ylimmälle sarjatasolle perustui tismalleen samaan kuin RB:nkin, rahaan. Leverkusen on lääkeyhtiö Bayerin joukkue jo nimeltäänkin, ja Wolfsburg on FC Volkswagen – autoyhtiön sisään rakennettu organisaatio. Näistä kaikista 50+1 on kaukana. Kukaan ei kyseenalaista niiden olemassaoloa, koska ne ovat tehneet Bundesliigan perinteiden rikkomisesta perinteen.

Huippujalkapallon kaupallisuuden kritiikissä on se ongelma, että huippujalkapalloa ei olisi, jos se ei olisi kaupallista. 50+1 on jäänne niiltä ajoilta, kun seurat Saksassakin olivat aatteellisia, voittoa tuottamattomia yhdistyksiä, mikä ei ole ollut todellisuutta pitkään aikaan. Säännön tarkoitus on myös pitää kilpailutilanne seurojen välillä reiluna. Mielestäni on absurdia väittää, että sarjassa, jossa FC Bayern kohtaa Darmstadtin, näin olisi ollut enää vuosikausiin. Ja uskooko kukaan, että Uli Hoeneß antaa kenenkään Bayern-sisäpiirin ulkopuolisen sanoa puolta sanaakaan, kun dominanssin jatkossakin varmistavia suuntaviivoja vedellään.

Bundesliigan huipulle ei pääse, eikä siellä pysy, ellei seuraa pyöritä kuin liikeyritystä. Kaikki bundesliigaseurat ovat enemmän tai vähemmän liikeyritysten mannekiineja. Äänekkäästi RB Leipzigia kritisoivat perinneseurat haukkuvat Leipzigia samasta asiasta, jota ne joko itse ovat tehneet vuosikausia tai tekisivät, jos saisivat tilaisuuden. Argumentti, jossa aika legitimoi toiminnan, on mielestäni huono. Red Bullin talous on toki ollut vahvasti epätasapainossa, mutta tuhlaamisen sijaan rahan käyttö vaikuttaa suunnitelmalliselta – investoinnilta, jolta odotetaan tuottoja jo lähitulevaisuudessa. Mikäli seura pääsee eurokentille tai saa myytyä pelaajiaan eteenpäin, talous tasapainottuu nopeasti.

Urheilusanomien Bundesliiga-alustuksessa viime syksynä ”tölkkiseuraa” myöhemminkin toistuvasti kritisoinut Johanna Nordling ihmetteli, kuinka Leipzigin kotiottelut houkuttelivat 2. Bundesliigassakin jopa 25 000 katsojaa per ottelu. Nordling luokitteli katsojat ”viihdeyleisöksi", antaen ymmärtää että kyse on show’n sokaisemista hölmöistä, jotka ovat eri kastissa kuin vaikkapa Dortmundia tai Schalkea kannattavat oikeat fanit. Hän myös väitti, että muoviseurat eivät herätä tunteita, eikä niihin siksi voi samaistua. Leipzigin ympärille kehittynyt aktiivinen fanikulttuuri kertoo aivan muusta. Monet leipzigiläiset – eivät toki kaikki, mutta riittävän moni – kokevat, että seura edustaa omistajatahostaan huolimatta heidän kaupunkiaan. Keitä me tai kukaan muukaan on päättämään, että ei edusta?

Kuten kuvat kertovat, uusioseuraa kohti suunnattu viha ja vähättely ovat antaneet vain lisää rakennuspalikoita Leipzigin fanikulttuurille. "No one likes us, we don't care" -viisua veisataan jo Leipzigin katsomoissa. Jos Bundesliiga elää värikkäästä fanikulttuuristaan, RB juottaa liigalle tölkistään vain lisää energiaa. Sytykkeitä faniudelle tarjonnee sekin, että seuran olemassaolo on taloudellisesti monin tavoin eduksi Leipzigin kaupungille. Totta kai kyse on myös viihteestä ja show’sta, mutta niin on myös Münchenissä, Leverkusenissa, Hampurissa ja Freiburgissa. Myös perinneseurat myyvät elämyksiä. Ja miksi eivät myisi?

On Red Bull -konsernin ekspansiossa jalkapalloon mielestäni ongelmiakin. Räikein niistä ei kuitenkaan liity Bundesliigaan, vaan Red Bull Salzburgin ja Red Bull Leipzigin väliseen, europelien kannalta kieltämättä ongelmalliseen suhteeseen. Jos molemmat pääsevät Mestarien liigaan ja sattuisivat vielä kohtaamaan, olisi kilpailun uskottavuus vaakalaudalla. Ainakin RB Leipzigin uskon kiemurtelevan tavalla tai toisella mukaan, jos se ylipäätään liigaan oikeuttaville sijoille yltää. RB Salzburgin kohdalla asia ei tässä tapauksessa olisi yhtä selvä.

Tuhoaako Red Bull Leipzig Bundesliigan? Jos Bundesliigaa ei ole tuhonnut sekään, että yksi seura on päässyt asemaan, jossa se voi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi ostamalla niiltä vuosittain parhaat pelaajat, joita ei edes itse tarvitse, tuskinpa Red Bullkaan siihen pystyy. Red Bullin tapaisia esimerkkejä löytyy runsaasti Saksan ulkopuolelta, ja useisiin niistä verrattuna RB:n strategia vaikuttaa pitkäjänteisemmältä. Red Bullin myötä Bundesliigan kilpailuasetelma voi jopa parantua. Ainakaan yhtään huonontua se ei voi.

Kuvalähteet:

Flickr / strassenstriche.net; PercyGermany.

Sekava historia, epävarma tulevaisuus

Espoon jalkapallohistoria heijastelee Espoon kaupungin historiaa. Miksi espoolaisuus ei ole tarjonnut kasvualustaa huipputason jalkapalloseuralle? Onko Espoota edes mahdollista valjastaa yhden seuran taakse?

Espoolaisen huippujalkapallon ongelmat kumpuavat viime kädessä toimintaympäristöstä. Espoo on kokoelma toisistaan erillisiä asutuskeskuksia, jotka liitettiin kumileimasin napautuksella samaksi kaupungiksi 1970-luvulla. Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä pääkaupunkiseudulle suuntautunut muuttoliike lisäsi alueen väkilukua räjähdysmäisesti, mutta yhtenäistä keskustaa ei syntynyt. Keskiaikaisen Espoon tuomiokirkon lähistölle rakennettu Espoon keskus on sellaisesta kaukana; espoolaista identiteettiä ankeiden hallintorakennusten lomasta ei löydä.

1950-luvulta lähtien erityisen nopeasti kasvoivat radanvarren Leppävaara ja amerikkalaiseksi puutarhakaupungiksi suunniteltu Tapiola. Suuri osa tulokkaista oli lapsiperheitä, joten Espoon alueelle perustettujen urheiluseurojen toiminta suuntautui alusta saakka etupäässä junioreihin. Jalkapalloseuroista vanhin edelleen toimiva on vuonna 1940 suojeluskunnan alaisuudessa syntynyt Esbo Bollklub (EBK). Hieman nuorempia ovat 1950–1960-lukujen taitteessa perustetut Tapion Honka ja Leppävaaran Pallo (LePa). Vaikka painopiste oli junioritoiminnassa, kaikilla seuroilla oli edustusjoukkueensa myös miesten sarjoissa. Parhaasta menestyksestä vastasi Honka, joka pelasi vuosia Suomen sarjassa ja selvisi vuonna 1969 jopa Suomen Cupin finaaliin, jonka se hävisi cupin kestomenestyjälle, Valkeakosken Hakalle.

Vuonna 1975 yleisseurana toiminut Tapion Honka jakaantui: sen jalkapallojaosto lähti omille poluilleen nimellä FC Honka. Honka opittiin jo 1970- ja 1980-lukujen aikana tuntemaan laadukkaasta juniorivalmennuksestaan, ja kaudella 1981 Jyrki ”Jyrä” Heliskoski valmensi seuran SM-sarjan porteille asti. Nousu ei toteutunut, mutta saatiinpa Tapiolan Urheilupuistoon kaksi vuotta myöhemmin sentään nurmikenttä – nykynäkökulmasta katsoen toki kovin myöhään.

Ensimmäinen yritys fuusioida espoolaista edustusjalkapalloa nähtiin 1980-luvun lopussa. Vuonna 1989 perustetun, Leppävaaran urheilupuiston uudelle stadionille majoittuneen FC Espoon oli tarkoitus olla espoolaisten jalkapalloseurojen yhteinen edustusjoukkue, joka ponnistaisi kansalliselle huipulle muiden espoolaisseurojen jauhaman juniorimyllyn avulla. Yhdeksi FC Espoon kasvattajaseuraksi kaavailtiin myös Honkaa, jolle 1980-luku oli ollut taloudellisesti raskas. Honka liittyikin hankkeeseen, ja sen parhaimmat pelaajat vaihtoivat FC Espoon siniseen paitaan uuden seuran ensimmäiselle kaudelle.

Suunnitelmat kaatuivat nopeasti seurayhteisön eripuraan. FC Espoo pelasi parhaimmillaan Kakkosessa, mutta katosi 1990-luvun puoleen väliin mennessä jalkapallokartalta kokonaan. Omille teilleen lähtenyt Honka puolestaan päätyi vuonna 1994 HJK:n farmiseuraksi konkurssiin ajautuneen Vantaan Pallon paikalle. Hongan miehistö muuttui jälleen täysin: VanPan pelaajat – joukossaan muun muassa Erkka V. Lehtola ja Aki ja Riku Riihilahti – siirtyivät Honkaan ja nostivat kahdessa kaudessa Hongan Kolmosesta Ykköseen. Yhteistyö HJK:n kanssa ei jatkunut pitkään, mutta hissiliike oli ohi: Honka pelasi seuraavat kymmenen vuotta Ykkösessä – keltamustissa paidoissaan, joiden pystyraidat olivat peruja Klubi-yhteistyöstä.

FC Espoo teki paluun vuonna 2002. Se sai LePan paikan Kakkosessa, ja enimmäkseen tällä tasolla seura on siitä pitäen nähtykin. Nykyisin seura on juniorijalkapalloon keskittyvien LePan, Kauklahden Pyrinnön, Pohjois-Espoon Ponsin ja FC Kasiysin yhteinen edustusjoukkue. Hongan tarina puolestaan sai uuden luvun vuonna 2004, kun Jouko Harjunpää ja Jouko Pakarinen tulivat seuran omistajiksi. Joukojen hurjat visiot ja valmentajakaksikko Ville Lyytikäinen ja Mika Lehkosuo houkuttelivat paikalla nimekkään pelaajakatraan, ja kauden 2005 päätteeksi Honka juhli nousua Veikkausliigaan. Alku pääsarjassa oli lupaava, ja liigajalkapalloa Tapiolan urheilupuistoon kyhättyihin putkikatsomoihin saapui ihmettelemään runsaasti espoolaisia. Lopulta kupla kuitenkin puhkesi surkeaan taloudenpitoon, jota säesti epärealistinen stadionhanke. Vuonna 2016 ympyrä sulkeutui, kun Honka ja FC Espoo kohtasivat jälleen – Kakkosessa.

Espoolaisen jalkapallon tila tällä hetkellä on arvoituksellinen. FC Honka tekee uutta nousua Esportin omistuksessa: seuran miesten edustusjoukkue on vuoden 2015 alusta lähtien ollut organisatorisesti liikeyritys Esportin alaosasto. Esport maksaa palkan sekä joukkueen ammattilaispelaajille että taustahenkilöille ja teettää ainakin osalle heistä myös jalkapallon ulkopuolisia töitä. Honka jakaa Tapiolan urheilupuiston espoolaisen joukkueurheilun nousukkaan Espoo Unitedin kanssa, jonka on väläytelty olevan kiinnostunut imaisemaan itseensä myös keltamustat naapurinsa. Ainakaan toistaiseksi sen enempää Hongan fanit kuin Esportkaan eivät ole ajatuksesta innostuneet, eikä ihme: fuusioseuran sulatusuunissa Hongan värit, nimi ja brändi katoaisivat.

Kaudella 2017 Tapiolan urheilupuistossa pelataan jälleen Ykköstä.

Huhupuheiden mukaan vaihtoehtoinen yhteistyötaho miljonääri Jussi Salonojan omistamalle Unitedille on FC Espoo. Urheilulehti huhuili lokakuun lopussa myös mystisestä ulkomaalaisesta tahosta, joka olisi kiinnostunut luomaan Leppävaaraan kansalliselle huipulle ja eurokentille pyrkivän jalkapalloseuran – mahdollisesti yhteistyössä FC Espoon kanssa. Hongan samanlaiset pyrkimykset eivät Urheilulehden mukaan tätä tahoa haittaa, vaan kilpailuasetelma nähdään päinvastoin hyödyllisenä uuden seuran identiteetin kehittymisen kannalta.

Tuntematon ulkomaalainen taho herättää väistämättä epäilyksiä, mutta ajatus FC Espoon muuttamisesta kasvattajaseurasta huipulle pyrkiväksi täysammattilaisseuraksi on kiinnostava. FC Espoo on perustettu edustustason jalkapalloa pyörittäväksi fuusioseuraksi, joten uusi omistuspohja ja uudelleenbrändäys eivät tuhoaisi seuran identiteettiä. Lisäksi FC Espoo tavoittelee visionsakin mukaan "johtavan espoolaisen kilpajalkapalloseuran asemaa", mikä ei seuran nykyisillä resursseilla ole realismia. Sinipaidoilla ei ole laajempaa kannatusta tai näkyvyyttä ”Lepuskin” kaupunkikuvassa, mutta kasvupotentiaalia kyllä olisi. Suur-Leppävaaran alueella asuu yli 60 000 ihmistä, joiden joukossa on massoittain FC Espoon johtamassa seurayhteisössä pelaavia jalkapallojunioreita vanhempineen. Leppävaarassa on myös melko vahva paikallisidentiteetti, josta kertoo muun muassa aktiivinen paikallisyhdistys.

Tähän asti edustustason jalkapallo ei ole ollut osa leppävaaralaisuutta, mutta muuttuisiko tilanne, jos FC Espoo alkaisi tavoitella tosissaan nousua ylöspäin? Kunnianhimoiset suunnitelmat yhdistettynä resursseja ja rahaa omaavaan taustavaikuttajaan saattaisivat houkutella seuraan useita niistä FC Espoo -taustaisista pelaajista, joita Suomen kolmella ylimmällä sarjatasolla pelaa. Myös Espoon nykyjoukkueessa on potentiaalia; nuori ryhmä sijoittui päättyneellä kaudella Kakkosen lohkonsa neljänneksi. Leppävaaran stadion on toki yleisurheilustadion, mutta ominaisuuksiltaan ja kapasiteetiltaan (2800 katettua katsomopaikkaa) se riittäisi mainiosti liigapeleihinkin. Stadionin pääkatsomo kohoaa kenttään nähden korkealle; se sopii mielestäni juoksuradoista huolimatta hyvin jalkapallon katsomiseen.

Näkymiä Leppävaaran urheilupuiston katetusta pääkatsomosta.

Onko FC Espoo, Leppävaaran urheilupuisto ja koko Leppävaaran alue lopulta riittävän potentiaalinen kokonaisuus huippujalkapallolle, on avoin kysymys. Sama koskee edelleen Tapiolaakin. Honka voi hyvinkin palata Veikkausliigaan nykyisilläkin stadion-olosuhteilla, mutta vakiintuminen liigatason seuraksi edellyttää oikeaa jalkapallostadionia. Juniorityö ja stadion ovat kivijalkoja, joihin ylöspäin haluavan suomalaisen jalkapalloseuran pitää tukeutua. Jos haaveet kaatuvat, ainakin perusta jää. Joukojen jäljiltä jäivät vain putket.

Espoolainen identiteetti pakenee määrittelyä, mutta itse yli 20 vuotta Lepuskissa asuneena väittäisin, että alueellisen samaistumisen kohde on espoolaiselle yleensä lähiympäristö – Leppävaara, Tapiola, Matinkylä, Espoonlahti. Yhden Espoo Unitedin sijaan espoolaiseen identiteettiin ja kaupunkirakenteeseen voisi sopia paremmin se, että huipulle pyrkii kaksi seuraa – toinen Leppävaarasta, toinen Tapiolasta.

Lähteet: Mikael Erävuori ja Jukka Pakkanen: FC Honka – 50 vuotta. Espoo 2006.

EM-kisojen 2016 tekninen raportti – oodi suoraviivaisuudelle

EM-kisojen 2016 tekninen ryhmä julkaisi hiljattain raporttinsa kisoista. Millaisia taktisia trendejä tarkkailijat havaitsivat?

Suomi ei päässyt EM-kisoihin 2016, mutta Mixu Paatelainen pääsi. Maajoukkuevalmentajan roolin sijaan Mixu matkasi Ranskaan UEFA:n 13-henkisen teknisen tarkkailijaryhmän jäsenenä. Nimekkään kokoonpanon muut jäsenet olivat Packie Bonner, Jean-Paul Brigger, Jean-François Domergue, Sir Alex Ferguson, Alain Giresse, Ioan Lupescu, Ginés Meléndez, Savo Miloševic, David Moyes, Peter Rudbæk, Thomas Schaaf ja Gareth Southgate.

Kuva: Wikimedia Commons/H4stings

Teknisen ryhmä tavoite oli ryhmää johtaneen Ioan Lupescun sanoin tarjota jälkipolville pysyvä ja merkityksellinen tietopaketti, joka antaa muun muassa ruohonjuuritasolla työskenteleville valmentajille analyysiä, pohdittavaa ja väiteltävääkin nykyjalkapallon suunnasta ja sisällöistä. Tulokset julkaistiin syyskuussa 51-sivuisessa raportissa, joka on vapaasti luettavissa UEFA:n nettisivuilla.

Suuri osa raportista koostuu alkulohkojen ja pudotuspelien otteluiden tiivistelmistä sekä joukkueiden pelaajatiedoista ja lyhyistä analyyseistä. Mielenkiintoisinta antia ovat kuitenkin kisojen pelillisiä trendejä koskevat luvut. Arvokisat ovat ainakin ennen olleet näyteikkuna, jossa jalkapallon taktiset innovaatiot on tuotu maailman silmien eteen. Seurajalkapallo on nykyisin ajanut monella mittarilla maajoukkuejalkapallon edelle, mutta aivan kaikki kisojen vanhasta merkityksestä ei ole kadonnut. Millaisia merkintöjä tarkkailijat kisoista tekivät?

Ryhmän huomiot voi tiivistää seuraaviin kohtiin:

1) Kasvaneen osallistujamäärän seurauksena joukkueet jakautuivat aiempaan selvemmin kahteen leiriin – reaktiivisiin ”ovien salpaajiin” ja proaktiivisiin ”ovien avaajiin”.

2) Suosituin pelijärjestelmä oli 4-2-3-1. Variaatioita oli kuitenkin paljon, ja kisoissa nähtiin myös muodostelmia 4-4-2, 4-3-3 ja 3-5-2. Suurin osa joukkueista käytti yhtä selkeää keskushyökkääjää, jonka ensisijaiset tehtävät kentällä liittyivät muuhun kuin maalintekoon.

3) Puolustajat ja maalivahdit avasivat peliä yleensä pitkillä syötöillä. Tämä vaikutti osin pakon sanelemalta: vastustajan korkea prässi pakotti pallollisen joukkueen pitkiin palloihin, vaikka ennalta suunniteltu pelitapa olisikin perustunut lyhyisiin syöttöihin maata pitkin. Riskien minimointi korostui läpi turnauksen. Pitkät pallot eivät kuitenkaan olleet summittaisia vaan verrattain tarkkoja.

4) Kisoissa tehtiin 2,12 maalia per peli, mikä on selvästi vähemmän kuin edellisissä EM-kisoissa (2,5 maalia/ ottelu). Alkusarjassa maaleja tehtiin vain 1,92 ottelua kohden. Tekijöinä kunnostautuivat varsinkin vaihtopelaajat; alkulohkojen otteluissa lähes joka viidennen maalin teki vaihtopelaaja.

5) Lähes kolmasosa (30/108) maaleista tehtiin 76. peliminuutin jälkeen. Vain 19 % maaleista tehtiin ensimmäisen 30. minuutin aikana. Lähes puolet maaleista upposi sisään joko oikeasta tai vasemmasta alanurkasta.

6) Suoraviivaisuus kannatti: keskimääräinen sekuntimäärä, jonka maalin tehnyt joukkue piti palloa ennen maalia, putosi edellisiin kisoihin nähden, kuten myös keskimääräisten syöttöjen määrä ennen maalia. Lukemat olivat kuitenkin edelleen korkeampia kuin useimmissa EM-kisoissa historian aikana.

7) Vastahyökkäyksistä tehtyjen maalien määrä pysyi jotakuinkin samana EM-kisoihin 2012 verrattuna. Suuri osa vastaiskumaaleista syntyi kuitenkin aivan pelien lopussa, kun tappioasemassa ollut joukkue haki tasoitusta riskillä. Näin ollen vastahyökkäysten suhteellinen merkitys oli pienempi kuin aiemmin. Taktisena trendinä, joka myös tuotti tulosta, oli vastahyökkäysten ennaltaehkäisy.

8) Pallonhallinnan merkitys oli kokonaisuudessaan pienempi kuin aiemmin: palloa enemmän pitänyt joukkue voitti ainoastaan 15 ottelussa 51:stä. Eniten palloa pitivät Saksa, Espanja ja Englanti.

9) Lähes kaikki joukkueet sijoittivat puolustuksen eteen kaksi tasapainottavaa keskikenttäpelaajaa, mikä sumputti keskustan ja ohjasi vastustajaa laitoja kohti. Seurauksena keskitysten määrä nousi. Kun EM-kisoissa 2012 keskitettiin keskimäärin 26,16 kertaa per ottelu, Ranskassa lukema oli 40,76. Suosittuja olivat varsinkin sisäänpäin kaartuvat keskitykset, joita lähettivät "väärällä" laidalla pelanneet laiturit (oikealla laidalla pelanneet vasurit ja päinvastoin) sekä taustanousuja tehneet laitapakit. Niistä syntyi 42 % turnauksen avoimen pelin maaleista. Keskitysten jälkeen eniten avoimen pelin maaleja tehtiin kaukolaukauksilla.

Islannin keskimääräinen pallonhallintaprosentti oli turnauksen pienin (36%), mutta keskitykset tehokkaimpia – 8/40 tavoitti kohteensa. Kuva: Flickr/Nazionale Calcio

10) Erikoistilannemaalien osuus oli korkea (32/108). Eniten osuttiin kulmapotkuista tai niiden jälkitilanteista. Kuriositeettina olivat Islannin pitkät rajaheitot, jotka tuottivat yhden maalin lohkovaiheessa ja yhden pudotuspeleissä.

11) Maalivahdin roolissa korostui viimeisimpien arvokisojen tapaan monipuolinen pelinohjaus ja -avaaminen. Keskityksiin reagoiminen osoittautui haastavaksi: vastaantulot oikeaan paikkaan oikealla voimalla lähetettyihin palloihin tuottivat lukuisia virhearvioita. Tarkimpia pelinavaajia pitkillä syötöillä olivat Manuel Neuerin jälkeen Gábor Király ja Joe Hart.

Pep Guardiola ei arvostanut Joe Hartia pelinavaajana, vaikka EM-kisoissa hän oli yksi tarkimmin syöttäneistä maalivahdeista. Kuva: Wikimedia Commons/Football.ua

Teknisen ryhmän analyysi maalaa eurooppalaisesta maajoukkuejalkapallosta suoraviivaisen, reaktiivisen ja pragmaattisen kuvan. Yksinkertaisimmat murtautumismallit olivat EM-kisoissa tehokkaimpia: keskustan kombinaatioiden sijaan maalipaikkoja luotiin tehokkaalla laita- ja erikoistilannepelaamisella. Pallollinen peli oli riskitöntä: palloa ei liikuteltu turhaan puolustuspäässä, vaan pelin avaaminen painottui pitkiin syöttöihin. ”Effective delivery into the final third is what matters most, not possession for possession’s sake”, kiteytti tekninen ryhmä.

Raportin perusteella voi todeta, että Mixu Paatelaisen Suomi lähti tavoittelemaan EM-kisapaikkaa lähes täysin päinvastaisella pelitavalla, jolla itse kisoissa menestyttiin. Myös molemmat Suomen tähän mennessä pelaamista syksyn MM-karsintaotteluista alleviivaavat sitä, että modernissa maajoukkuejalkapallossa maaleja tehdään etupäässä keskityksistä, kaukolaukauksista ja erikoistilanteista. Kosovo- ja Islanti -pelien seitsemästä maalista vain Robin Lodin maali syntyi muulla tavalla. Tällaisten tilanteiden puolustamiseen, luomiseen ja päättämiseen suomalaisenkin peli-identiteetin tulisi perustua.

Hans Backen pelifilosofia mukailee nykytrendejä Mixun vastaavaa paremmin, mutta työsarkaa riittää valtavasti. Suomen pelitapa tarjoilee vastustajille runsaasti sekä avoimen pelin keskityspaikkoja että erikoistilanteita, joista varsinkin jälkimmäisten puolustaminen on murheenkryyni. Hyökkäyspelissä Teemu Pukin maali Islanti-pelissä ja sitä edeltänyt rakentelu oli suoraan modernin maajoukkuejalkapallon oppikirjasta, mutta laadukkaisiin keskityksiin johtavia hyökkäyksiä nähdään edelleen liian harvoin. Myös korkeampia keskityspalloja kannattaa viljellä, vaikka kohdepelaajat eivät olisi eeromarkkasia. Kuten Jallu Wisskin Ylen studiossa totesi: jos keskitys on laadukas ja lähtee oikealla hetkellä, ja boksissa riittää liikettä, puskupaikkoja syntyy kyllä. Pelaajan pituus ja puskutekniikka eivät myöskään välttämättä korreloi, vaikka näin tunnutaan ajattelevan.

Pitkällä tähtäimellä suomalaisessa jalkapallovalmennuksessa olisi nykytrendien valossa syytä korostaa ainakin potkutekniikkaa, kaksinkamppailuita ja pelinopeutta. Näillä ominaisuuksilla varustettuihin pelaajiin nojaava peli-identiteetti saattaisi näkyä myös tulostaululla, joskus.