Proaktiivista, vauhdikasta jalkapalloa pelaava
nousijajoukkue haastaa jo ensimmäisellä kaudellaan Bundesliigassa suuren ja
mahtavan Bayern Münchenin. Leimuavissa punavalkoisissa asuissaan joukkueen nuoret
tähdet sekä iskevät solkenaan maaleja että päästävät niitä. Kotikatsomot
pullistelevat väkeä, tunnelmaa riittää. Jos katsottaisiin vain vihreälle
veralle, kaikki pitäisivät RasenBallsport Leipzigista.
Mutta ei. Kyse onkin Red Bull Leipzigista – tuotteesta, jota
monikansallinen korporaatio käyttää myydäkseen nuorille eri puolilla maailmaa
epäterveellisiä energiajuomiaan. Se rikkoo heikosti peitellyllä yhtiömallillaan
häikäilemättömästi Bundesliigan perinteitä ja on tasannut tietään alasarjoista
eliittiin poskettomilla summilla rahaa. Lisäksi se on kaikkien muoviseurojen
äiti, joka perustettiin Leipzigiin, koska korporaation kasvottomat virkamiehet
laskivat, että huippujalkapallon joutomaaksi jääneessä kaupungissa taloudelliset
näkymät ovat parhaat. MM-kisoihin 2006 valmistunut moderni stadionkin oli jo
odottamassa.
RB Leipzigin pelaajapolitiikka on sovitettu nerokkaasti
yhtiön markkinointikonseptiin. Sen sijaan, että suuryrityksen pohjattomasta
kassasta ammennettaisiin rahaa väsyneisiin laskeviin tähtiin tai edes huipulla
tuikkiviin tähtiin, rahat käytetään huipulle matkalla oleviin pelaajiin. Näistä
lahjakkuuksista hiotaan energiajuomayhtiön brändiin täydellisesti sopiva
joukkue, joka tosiaan pelaa kuin siivet selässään – sähäkästi
prässäten, taidokkaasti syötellen. Nuoret tähdet hiotaan pelitapaan joko
Leipzigissa tai toisessa Red Bullissa, Salzburgissa, jonka on tyytyminen
farmiseuran statukseen huolimatta siitä, että kyse on omaa liigaansa
vuosikaudet dominoineesta seurasta. Rahalla lannoitetaan myös Leipzigin
juniorijalkapalloa, jotta Red Bull-DNA saadaan iskostettua myös kaupungin
juniorifutaajiin ja seuraan saadaan oman kylän poikia samaistumisen kohteiksi.
Viimeaikaisesta yskähtelystään huolimatta Leipzig on
debyyttikaudellaan Bundesliigassa ollut parempi kuin tuskin edes korporaation
taskulaskinmiehet tai seuran urheilupuolesta vastaavat Ralf Rangnick ja Ralph
Hasenhüttl osasivat odottaa. Supertalenteista supertähdiksi ovat jo
singahtaneet hyökkäyksen kulmakivet Timo Werner ja Emil Forsberg ja keskikentän
ngolokante, Naby Keita. Werner on tiedetty superlahjakkuudeksi jo pitkään,
mutta hänellä oli allaan heikko kausi Stuttgartissa. Emil Forsberg valittiin
edellisellä kaudella 2. Bundesliigan parhaaksi pelaajaksi, mutta kuitenkin vain
kakkosen, ja Naby Keita Itävallan Bundesliigan parhaaksi, mutta kuitenkin vain
Itävallan. Lisäksi rahan polttamisesta huolimatta suuri osa joukkueesta koostuu
edelleen gulacseista, comppereista ja ilsankereista, joiden arvelisi viettävän
kevättään todennäköisemmin Bundesliigan putoamis- kuin europaikkataistelun
parissa.
Leipzigia haukutaan monista syistä, mutta keskeisimpänä
lienee sen äärikaupallinen yhtiömalli. Saksassa on pidetty pyhänä, että
seurayhteisön ulkopuolisille tahoille kuten kiinalaisille liikemiehille tai
sponsoreille ei anneta liian suurta valtaa seuroissa. Kaikki bundesliigaseurat
ovat osakeyhtiöitä, mutta 50+1 -sääntö takaa sen, että seurayhteisön jäsenet,
muun muassa fanit, omistavat enemmistön seurasta ja omaavat siten äänienemmistön
päätöksenteossa. Leipzigin jäsenyys on kuitenkin tiukasti rajattu, eikä
päätöksentekoon käytännössä päästetä ulkopuolisia.
Olen Bundesliigan viihdekäyttäjä ja tiedän katsovani liigaa eri näkökulmasta kuin paikalliset fanit. Ulkopuolelta katsottuna minun on vaikea ymmärtää, mikä olennaisesti erottaa Leipzigin esimerkiksi Hoffenheimista, Leverkusenista
tai Wolfsburgista. Näistä ensimmäinen on miljardööri Dietmar Hoppin leikkikalu,
jonka rakettimainen nousu Saksan ylimmälle sarjatasolle perustui tismalleen
samaan kuin RB:nkin, rahaan. Leverkusen on lääkeyhtiö Bayerin joukkue jo
nimeltäänkin, ja Wolfsburg on FC Volkswagen – autoyhtiön sisään rakennettu
organisaatio. Näistä kaikista 50+1 on kaukana. Kukaan ei kyseenalaista niiden
olemassaoloa, koska ne ovat tehneet Bundesliigan perinteiden rikkomisesta
perinteen.
Huippujalkapallon kaupallisuuden kritiikissä on se ongelma,
että huippujalkapalloa ei olisi, jos se ei olisi kaupallista. 50+1 on jäänne
niiltä ajoilta, kun seurat Saksassakin olivat aatteellisia, voittoa
tuottamattomia yhdistyksiä, mikä ei ole ollut todellisuutta pitkään aikaan. Säännön
tarkoitus on myös pitää kilpailutilanne seurojen välillä reiluna. Mielestäni on
absurdia väittää, että sarjassa, jossa FC Bayern kohtaa Darmstadtin, näin olisi
ollut enää vuosikausiin. Ja uskooko kukaan, että Uli Hoeneß antaa kenenkään
Bayern-sisäpiirin ulkopuolisen sanoa puolta sanaakaan, kun dominanssin
jatkossakin varmistavia suuntaviivoja vedellään.
Bundesliigan huipulle ei pääse, eikä siellä pysy, ellei
seuraa pyöritä kuin liikeyritystä. Kaikki bundesliigaseurat ovat enemmän tai
vähemmän liikeyritysten mannekiineja. Äänekkäästi RB Leipzigia kritisoivat
perinneseurat haukkuvat Leipzigia samasta asiasta, jota ne joko itse ovat
tehneet vuosikausia tai tekisivät, jos saisivat tilaisuuden. Argumentti, jossa
aika legitimoi toiminnan, on mielestäni huono. Red Bullin talous on toki ollut
vahvasti epätasapainossa, mutta tuhlaamisen sijaan rahan käyttö vaikuttaa suunnitelmalliselta
– investoinnilta, jolta odotetaan tuottoja jo lähitulevaisuudessa. Mikäli seura
pääsee eurokentille tai saa myytyä pelaajiaan eteenpäin, talous tasapainottuu
nopeasti.
Urheilusanomien Bundesliiga-alustuksessa viime syksynä
”tölkkiseuraa” myöhemminkin toistuvasti kritisoinut Johanna Nordling ihmetteli,
kuinka Leipzigin kotiottelut houkuttelivat 2. Bundesliigassakin jopa
25 000 katsojaa per ottelu. Nordling luokitteli katsojat ”viihdeyleisöksi", antaen ymmärtää että kyse on show’n sokaisemista hölmöistä, jotka ovat eri kastissa kuin vaikkapa Dortmundia tai Schalkea kannattavat oikeat fanit. Hän myös väitti,
että muoviseurat eivät herätä tunteita, eikä niihin siksi voi samaistua.
Leipzigin ympärille kehittynyt aktiivinen fanikulttuuri kertoo aivan muusta. Monet
leipzigiläiset – eivät toki kaikki, mutta riittävän moni – kokevat, että seura
edustaa omistajatahostaan huolimatta heidän kaupunkiaan. Keitä me tai kukaan
muukaan on päättämään, että ei edusta?
Kuten kuvat kertovat, uusioseuraa kohti suunnattu viha ja vähättely ovat antaneet vain lisää rakennuspalikoita Leipzigin fanikulttuurille. "No one likes us, we don't care" -viisua veisataan jo Leipzigin katsomoissa. Jos Bundesliiga elää värikkäästä fanikulttuuristaan, RB juottaa liigalle tölkistään vain lisää energiaa. Sytykkeitä faniudelle tarjonnee sekin, että seuran olemassaolo
on taloudellisesti monin tavoin eduksi Leipzigin
kaupungille. Totta kai kyse on myös viihteestä ja show’sta, mutta niin on myös
Münchenissä, Leverkusenissa, Hampurissa ja Freiburgissa. Myös perinneseurat
myyvät elämyksiä. Ja miksi eivät myisi?
On Red Bull -konsernin ekspansiossa jalkapalloon mielestäni
ongelmiakin. Räikein niistä ei kuitenkaan liity Bundesliigaan, vaan Red Bull
Salzburgin ja Red Bull Leipzigin väliseen, europelien kannalta kieltämättä ongelmalliseen suhteeseen.
Jos molemmat pääsevät Mestarien liigaan ja sattuisivat vielä kohtaamaan, olisi
kilpailun uskottavuus vaakalaudalla. Ainakin RB Leipzigin uskon kiemurtelevan
tavalla tai toisella mukaan, jos se ylipäätään liigaan oikeuttaville sijoille yltää. RB Salzburgin kohdalla asia ei tässä tapauksessa olisi
yhtä selvä.
Tuhoaako
Red Bull Leipzig Bundesliigan? Jos Bundesliigaa ei ole tuhonnut sekään, että
yksi seura on päässyt asemaan, jossa se voi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi
ostamalla niiltä vuosittain parhaat pelaajat, joita ei edes itse tarvitse,
tuskinpa Red Bullkaan siihen pystyy. Red Bullin tapaisia esimerkkejä löytyy
runsaasti Saksan ulkopuolelta, ja useisiin niistä verrattuna RB:n strategia vaikuttaa pitkäjänteisemmältä. Red Bullin myötä
Bundesliigan kilpailuasetelma voi jopa parantua. Ainakaan yhtään huonontua se
ei voi.
Kuvalähteet:
Flickr / strassenstriche.net; PercyGermany.